| Raamattu - uskon lähde ja normi:
1. Historiallinen ja systemaattinen tausta: a. Raamatun ilmoitusluonne: yhdistyvät jutalais-raamatullinen liittoajatus ja erityinen ilmoitustoiminta sanoina ja tekoina. Ilmoitusluonteen uskonnollis-teologisessa mieltämisessä olennaisen tekijät: apokalyptiikka ja viisaustraditio. b. Tältä pohjalta syntyi varhaisen kristinuskon "raamattukäsitys", joka näin ollen liiyttyy Raamatun itseymmärrykseen (sekä UT:n "käsitykseen" VT:sta että UT:n "käsitykseen" Raamatun ilmoitusluonteesta ja kokonaisuudesta). c. Perimmältään inspiraatiosta on johdettavissa seuraavat Raamatun ominaislaadun määrittävät teologiset prinsiipit: (ne kaikki jollakin tavoin murtuneita tai kontroversiaalisia koko keskiajan ja sittemmin reformaatiossa) Raamatun
- sufficientia (riittävyys; R. em. merkityksessä riittää em. tarkoitukseen) - claritas (selvyys; R. on ensisijainen ja varsinainen itsensä tulkitsija) - efficacia (vaikuttavuus; vaikuttaa uskon, luo kirkon, inspiroi lukijansa) 2. Keskiaika ja Raamattu
Keskiaikana Raamattu ja em. käsitys siitä sellaisenaan ja sinänsä säilytettiin. R. oli kesiajan ihmiselle - jopa teologille! - Jumalan sanaa ja sellaisena pyhä eli kirjallisena tuotteena sanallisesti Pyhän Hengen antama ja inspiroima. Ongelmana ei ollut Raamatun devalvoiminen eikä karsiminen, vaan peittyminen. Raamatun tunnettuus ja käyttö: Kahtalainen, (a) oli jumalanpalveluskäytössä (messujen ja kanonisten hetkipalvelusten raamatun kohdat; huomaa: tunnettuus ja käyttö kaikkialla kirkossa oli eräs keskeinen kaanon-kriteeri vanhassa kirkossa), (b) runsas lukeminen luostariyhteisöissä ja myöh.keskiajan yhteisöliikkeissä (marginaaliryhmissä). Yleisensä haittana latinankieli, jota kansa eikä läheskään kaikki sääntökuntienkaan jäsenet riittävästi hallinneet. Estettä vähensivät syvemmällä keskiajalla ns. köyhien Raamattu (Biblia pauperum)-aineisto sekä saarnatoiminta, joka luonnollisesti kansankielistä (Saarnat painottuivat tosin pyhimyslegendoihin ja vastaaviin eli tarinoihin eletystä ja elävästä elämästä - kuten nykyajankin saarnat!). Mutta Raamattu-ainesta joka tapauksessa mukana. Esim. Suomessa vasta oikeastaan ns. kerjäläismunkkien (erit. fransiskaanit) saarnamatka- ja rippitoiminta toi kristinuskon lähemmäs kansaa. Ulkokohtainen ja "urakoiva" (ansiollinen) Raamatun lukeminen (esim. psalmien kantillointi, vrt. Lutherin kritiikki) ei kuitenkaan ainoa vaihtoehto, vaan jo 1000-1100-lukujen lännen kirkon uudistusliike toi ainakin syvällisempien ja oppineiden tasolla mukanaan raamattumeditaation ja rukouksen, joka oli tärkeä teologinen kasvupohja (hyvä esim. Beckin luostari Normadiassa ja Anselm, jonka benediktiininen rukouskäytäntö sisälsi mm. koko Psalttarin läpilukemisen kerran viikossa sekä muiden Raamatun tekstien jatkuva yheinen lukeminen). Maallikkopiireille laadittiin psalmikokoelmia, joihin liitetty tekstiaiheiden mukaisia rukouksia. Myös yksilöhurskaus löytyi. Kammiossa tapahtuva Raamatun sanojen ja lähinnä meditaatiokirjojen jatkuva käyttö loi kristillisen uskonharjoitusperinteen, joka jatkui voimistuneena reformaation, ortodoksian, pietismin ja herätysliikkeiden välitysellä omaan aikaamme asti! Menetelmä: lukeminen (lectio divina), ajatuksen keskittäminen sanoihin (meditatio), mielen ravistaminen hereille (excitatio mentis), sanan päseminen sydämeen ja sen vastaanottaminen (compunctio cordis) ja Jumalan salaisuuden sisäinen katselu (contemplatio). Keskeinen kehittäjä Gregorius Suuri + 604, jolta mm. Jobin kommentaari ja runsaasti homioilta (aluksi Lutherin mielikirjallisuutta). Tätä jatkoi sistersiläisperinne (Bernhard Clairvauxl., saarnat ja Korkean veisun komentaari). Raamattukäsitys ja teologia: Tausta (selitetty aiemmin): Selittämisen (tekniset) muodot (alk. Origenes) keskijalla:
2. Kommentaari (konaisten R.:n kirjojen yhtäjaks. etenevä seliitys). Keskiajalla runsas kommentaarikirjallisuus. Tyyppiesimerkki ns. Ambrosiaster, Paavalin kirjeiden kommentaari, joka varsin itsenäinen, lähempänä antiokial., hallitsi aina 1500-lle saakka. Suosittuja kommentaariaiheita olivat Gen., Psalttari (kuuluisa Augustinuksen Ennarrationes in Psalmos, jonka Lutherin kerrotaan osanneen ulkoa!), Matt. Kork.v., Paavalin kirj. ja Apok. Varh. keskiajan kuuluisa kommentaatori engl. Beda Venerabilis + 735, Alkuin +804, (tekstitutkija), Hrabanuds Maurus +856 (valtaisa katenikommentaari, jota jatkoi Walfrid Strabo +849), Remigius d'Auxerre +908 (ns. cluny-reformin viimeinen suuri eksgeeetti), Anselm Laonil. + 1117 (ja hänestä jatkunut keskiajan merkittävä sarja Glossa ordinaria, Petrus Comestor + 1179 (Historia scolastica, koko R.:n sel.), Stephan Langton + 1228 (R.:n jako lukuihin), Joacim di Fiore + 1202 (mystis apokalyptinen selitystapa), suurien skolastikkojen kommetaarit P.Abaelardus +1142, Hugo st. Victor + 1141,Bonaventura + 1274, Albert Suuri +1280, Tuomas Akv. +1274, myöhäiskeskijajan suurin kommentaattori Nikolaus von Lyra + 1349 (vaikutti Lutheriin, "Si Lyra non lyrasset, Lutherus non saltasset!") 3. Homilia (ei vars. saarna, vaan "opillisia tutkisteluja"), 4. (Sen jälkeen kun oppiriidat figuroituneet kommentaareina, esim Pelagius, alkoi ilmestyä traditiopainotteisia) Kanteeneja (Catena, 'ketju'), itsenäisiä "vapaita" kommentaareja, R.:n kirjojen yhtäjaksoisia selityksiä, jotka koostuivat aikaisempien selittäjien ja muiden kirkoll. kirjoittajien lainauksista. Kreikkalaiseen ja patristiseen maailmaan kytki sydänkeskiajan kuuluisa evankeliumikommentaari Catena aurea. 3. Raamattukäsitystä ja R.:n teologista käyttöä rajoittavat ja estävät teologiset tekijät: Pelkistäen tekijöitä on kaksi: (a) teologian ja filosofian yhdentyminen tai ainakin ongelmallisen intiimi suhde ja (b) kirkon auktoriteetti, hierarkia ja sen huippu, joka toimi "Pietarin seuraajana" ja "Kristuksen sijaisena" toimi apostolin täysin "rinnakkaisvaltuuksin" ja poissaolevan Kristuksen vikaarina eli tulemalla "kalifiksi kalifin paikalle" hän irroitti kirkon Raamatusta ja Kristuksesta (vaikka tarkoitus ja viestintä oli päinvastainen). Tällöin Raamattu uskon lähteenä ja normina joutui kaikkien neljän em.prinsiipin osalta relatiiviseen asemaan. a. Teologia ja filosofia. Augustinuksen illuminaatioteoria käsittää koko hänen inhimillisen tiedon teoriansa. Hän pohtii käsitteitä käsitteitä aika ja ikuisuus, inhmillinen tieto ja totuuden ymmärtämisen mahdollisuus samalla jatkumolla kuin Jumalaa ja Jumalan ilmoitusta ja sen ymmärtämistä, ts. hänen ajattelunsa liittää yhteen paljon sellaista, mikä meidän käsityksemme mukaan kuuluisi filosofian alaan. Ensinnäkin kaikista uskonnollisista fenomeeneista (kulteista ja filosofien käsityksistä ihmisen on käännyttävä sisäiseen henkiseen elämäänsä ja kysyttävä totuuden näkemisen mahdollisuutta, sillä totuus on olemassa (ja se on yhtä Jumalan kanssa), sillä jo mahdollisuus eksyä siitä ja kieltää sen osoittavat totuuden olevan olemassa. Ensimmäinen raamatunohta, jota A. ylipäätään lainaa on: "Etsikää, niin te löydätte." Totuuden valo, joka tekee kaiken ymmärtämisen mahdolliseksi ei ole kuitenkaan hänen mukaansa "sisäsyntyistä", vaan toiseksi ihmisen on astuttava itsetään ulos ja asetuttava valaistavaksi. Vaikka hän näkeekin olemuksensa syvyydessä silunsa silmän, itse valo on muuttumattomana korkealla tämän silmän yläpuolella. Se on jotain aivan muuta kuin meidän havaitsemamme luotu valo. Se on tietoisuuden yläpuolella taivaan ja maan päällä (kuin öljy veden pinnalla). Se on totuus, se on todellisuus, eikä vain intellektuaalisessa merkityksessä vaan mitä voimakkaimmin tahtoa puoleensa vetävänä rakkautena. Kun löytää totuuden, löytää itse Jumalan. Se on äärettömästi ulkopuolellamme ollen puhdas kaikesta ajasta ja paikasta, mutta valaisemalla syvimmän olemuksemme (sielu silmän) se on sisimmässämme ja ihminen voi osallistua siihen. Ellei Jumala totuutena eli valona jo illuminoisi (valaisisi) ihmistä, hän ei voisi edes etsiä Jumalaa. ""Siä et etsisi Minua, ellet jo olisi löytänyt minut!"( Conf. ;Devera religione 39). Siis supra mentem ja välitön sisäinen näkeminen illuminaation varassa koskee sekä tieto-oppia että raamattukäsitystä. b. Kuitenkin Raamatun "uskottavuuden" suhteen sen rinnalle nousee problemaattiseen "kilpailusuhteeseen" kirkon auktoriteetti. "En olisi voinut uskoa, ellei kirkon auktoriteetti olisi minua siihen johdattanut. Keskiajan teolgiassa molemmat saavat ilmauksensa. Ks. Anselmin varhaiskolastinen "menetelmä" Alku: "remoto Christo" (Kristus ja ilmoitus metodisesti - ei epäilyn tähden - sivuun. Loppu: "Siinä, mitä nyt on sanottu, on Vanhan ja Uuden testamentin totuus osoitettu oikeaksi"(CDH II.22). Teologinen "asia" (res), joka määritetään ja jota reflektoidaan filosofisin keinoin irtautuu raamattuargumentista, jälkimmäisen muuttuessa vain erääksi, toisin arvokkaimmaksi argumenttikerrokseksi (vrt. skolastinen menetelmä). Raamattua kunnioitetaan, mutta yhtäältä se jää metodin vangiksi ja toisaalta rinnakkainen "ilmoituslähde" traditio, kirkolliskokousten päätökset, paavi nousevat sen rinnalle. Keskiajasta löytyy paljon yllättävää. Esim Bonventura (spekulatiivisen teologian rinnalla "positiivinen teologia"): "Jokainen pelastustotuus joko on Raamatussa tai on siitä johdettavissa tai on siihe palautettavissa" (In Circumcisione 1). Tuomas Akv.: "Kanonisen Raamatun auktoriteettia käytetään argumenttina varsinaisessa mielessä ja pakottavalla voimalla, muiden kirkon opettajien aukktoriteettia käytetään argumenttina vain epäsuoralla todistusvoimalla.W. Ockham jakaa teologiset totuudet kahteen luokkaan: ensimmäiseen kuuluvat ne, jotka peräisin pyhästä Raamatusta ja toiseen ne, jotka ovat ovat yhteydessä totuuteen, jotka kirkko esittä tai ovat muten uskottavia Kehitys keskiaikana kulkee teologisen ajatteelun ja Raamatun toisistaan etäännyttämisen suuntaan. Tämän rinnalla saa sijansa mystinen sanan ja ilmoituksen perustelu ja apofaattinen asenne. Näistä ja muista kehitystrendeistä johtuen kirkko alkoi pitää vaarallisena Raamatun joutumista suoraan kansan käsiin. Nimenomaan romaanisissa maissa oli syntynyt "raamattuoppositio" (1200-.lähtien). minkä vuoksi Innocentius III kielsi kirjeessään Metziin 1199 sekä Raamatun ykstyisen lukemisen että sen tutkimisen "salaisissa kokouksissa" (occultis conventiculis). Samoin pättivät synodit Espanjassa ja Ranskassa. Saksassa piispa Berthold (Mainz) kielsi Raamatun painamisen ja myynnin 1485/86 ekskommunikaation uhalla. Kiellettyjen kirjojen luetteloon Raamattu merkittiin 1559, jossa se pysyi 1757 saakka. 4. Keskiajan käyttöarvo ja merkitys meille
Mutta mainitusta huolimatta keskiaika ja sen kirkko (osittain myös marginaaliliikkeet) ensinnäkin säilyttivät ja välittivät Raamatun reformaatiolle ja meille Toiseksi keskiaika piti yllä vanhan kristikunnan ja samalla Kristuksen koko universaalisen (ja katolisen) kirkon aidon "raamattukäsityksen", jota ei voida pitää minkään kirkon, koulukunnan tai inhimillist-teoreettisen pohdinnan tuloksena, vaan todellisuutena, joka avautuu Raamatun omasta itseymmärryksestä. Se on, sellaisena kuin Jumala tahtoi, Pyhän Hengen ilmoitus, jota ei milloinkaan voida alkaa uudelleen, konstruoida toiseksi eikä jatkaa ilmoituskategoriassa normina ja uskon lähteenä - ilman , että kristinusko lakkaa olemasta kristinuskoa ja kirkko lakkaa olemasta kirkko. Tämä taas on asiantila, joka uskon kohteena on mahdottomuus ("Ecclesia perpetuo mansura", Matt 28,18-19; CA 7). Siksi Luther saattoi todeta keskiajan kirkosta rohkeasti ja helposti väärinkäsityksiä aiheuttaen (riski, jonka hänen lohkaisunsa usein muutenkin sisältävät): "Me nimittäin tunnustamme, että paavikunnassa on oikea Pyhä Raamattu, oikea kaste, oikea alttarin sakramentti, oikea virka, oikea katekismus, johon kuuluvat Isä meidän-rukous, kymmenen käskyä ja uskontunnustus. Vaikka paavi ankarasti tuomitsee meidät harhaoppisiksi, tunnustaa hänkin samalla tavalla, että meillä ja myös kaikilla harhaoppisilla on Pyhä Raamattu, kaste, avaimet, katekismus jne" (Trenton jälkeen tämä tosin enää pidä paikkaansa). Selvyyden vuoksi sanottava, että tämä tarkoittaa, että peitettyinä ja väärinkäytettyinä keskiajan kirkko säilytti nämä "autuuden välikappaleet"
|