STI 29.10.1998 / Simo Kiviranta
HERÄTYS JA LIIKE
1 Sosiohistoriallisia näkökohtia
Herätys historiallisen ilmiönä: a Joukkoherätys, b Yksilöherätys
Molempien sisällä vielä seuraava typpijako: a. Sosiologisena ilmiönä
äkillinen ja "valmistelematon", b. Historiallisten vaikutteiden pitempi
tai lyhempi muokkaus, valmistelu ja "tradition siirto" (lähinnä
ulkomaisten vaikutteiden konkreettisena saapumisena ja/tai kirjallisina
vaikutteina).
Herätysliike: Kaikkien em. muotojen ja tyyppien seuraamuksena
syntynyt liikehdintä, jolle alussa ominaista epävirallisten, spontaanien
yhteyksien ja aloitteellisen toiminnan sekä henkilökontaktien varassa
tapahtuva leviäminen, (joka ei välttämättä koske vaikutteiden
lähtöpisteitä). Organisoituminen tapahtuu tarpeista käsin ja alkaa yleensä
"kirjeenvaihto- ja vierailuvaiheen" jälkeen julkaisutoimintana (lehti,
pienjulkaisut jne.)
Mitään sosiologisesti ehdotonta, rautaista kehityskulkua eli
herätysliikkeen "elinkaarta" ei voida sitovasti osoittaa. (Esim. Ari
Haavion väitöskirja, Evankelinen liike (protestivaihe, organisoitumisvaihe,
kirkollistumisvaihe - ja sulautumien standardikirkollisuuteen) on (1)
rakennettu eräiden sosiologien malliteorioiden ja E. Troeltsch’in uskonnon
tyyppiteorian edellytyksille ja (2) jo kumoutunut konkreettisen
lähihistorian myötä. Historian kulkua ei saada historianfilosofisen
kaavaan, (vaikka "Hegelin silmälasit" erilaisine taittolinsseineen ovat yhä
monen tutkijan käytössä). Siksi myös herätysliikkeiden elämänkaari on
täynnä arvaamattomuuksia, mistä seuraa teologisessa mielessä suuri
positiivinen johtopäätös: niiden suuntautuneisuuteen voidaan
aloitteellisella toiminnalla vaikuttaa. vaikka tulokset (ns. "siunaus")
eivät olekaan inhimillisesti määrättävissä eikä objektiivisesti
laskettavissa.
Negatiivinen kehityskulku: herätys- herätysliike - liike -
organisoitu liikkumattomuus. Viimeiseksi jää jäljelle maho keskus vailla
identiteettiä. Mikäli liikkeessä vielä on elävää solukkoa, (mikä
historiallisesti tavallista), tämä saa tai sille jää liikkeen traditio ja
ominaispiirteet (Rukoilevaisliikkeen uusin vaihe 1980-luvulla). tai sitten
syntyy jako/pirstoutuminen, mikä yleensä johtaa hengellistä identiteettiä
ja teologisia ominaispiirteitä koskevaan "perinnönjakotaisteluun" (esim.
lestadiolaiset liikkeet).
Positiivinen kehityskulku: uusi sysäys joltain taholta liikkeessä,
muuttunut kirkollinen tilanne, yleinen kriisitila, "herätyksen aika"
historianteologisesti katsottuna.
2 Herätys Jumalan yllätyksenä
- kirkon/kristikunnan historia Jeesuksen Kristuksen
vaikutuksena/toimintana, johon kietoutuu ymmärtämättömien ja syntisten
ihmisten toiminta (Apt 1,1 "alkoi vaikuttaa...").
-historianteologinen näkökulma: empiiris-rationaalista
historiankuvaa ei muuteta, mutta sitä tarkastellaan ja se ymmärretään osana
teologiaa (esim. Kurt Dietrich Schmidt 1960).
3. Teologisia näkökohtia
UT:n ´egeirein´ tarkoittaa kuolemasta ja sairauden alennustilasta
heräämistä eli herättämistä ja asettamista olennaisesti uudenlaiselle
olemisen ja elämän tasolle (vrt luominen: "kutsuu olemattomat ikään kuin ne
olisivat"). Kuolema ja uni asettuvat ei- olemisen merkitysyhteyksiin
Vastaavalla tavalla ajatellaan myös ihmisen (alkuperäisen luotuisuuden)
tilasta langenneisuudessa ja synnin turmeluksen pilaamana. Tässä yhdistyvät
sekä synnin (Pahan) valta ja orjuutus että ihmisen alennustila totaalisena
turmeluksen, koko olemista koskevan pimeyden ynnä lopullisen kuoleman sekä
mahdin että tämän aiheuttaman pelon alaisena. Esim. Lasaruksen
herättäminen, jonka merkitysyhteys Kristuksen herättämäksi tulemiseen ja
elämiseen hänessä on mitä ilmeisin. Varhaisimman kirkkohistorian: Luukkaan
Apt.:n klassiset herätys ja kääntymyskertomukset (Pietarin Helluntaisaarna,
2,37-39; Saulus 9,3-9; Kornelius 10,28-36; Filipin vanginvartija 16, 28-33
ym.
Herätyksen kaksi tekijää: lain herätys (Rm 7,12), evankeliumin
herätys (Apt 26,16; Rm 6,1-8; Rm 11,15; Kol 1,13; Ef 2,1;1 Pt 2,9
Herätyksestä eteenpäin: Rm 13,11; Ef 5,7.14-15; Ilm 3,1-3
(toistuvan herätyksen tarve)
Lähetyshistoria herätyshistoriana
Saksalaisen Reininmaan lähetyksen työssä Nias- saarella Sumatran
länsipuolella syntyi armoitetun lähetin Ludvig Nommensenin aikana
Batak-kansan keskuudessa ehkä lähetyshistorian suurin herätys.
"Batak-kansan apostoli" Nommensen työskenteli siellä 1834-1918 aktiivisesti
57 vuotta. pienestä alusta kasvoi 200.000 kastetun kirkko (jatkoi Gustav
Warneckin poika Johann W.). Tapahtui äkillisesti "die große Reue"
1916-1930. Se alkoi Ehtoolliseen valmistautumisen yhteydessä valtaisana
katumus ja syntien tunnustusliikkeenä. Työskenneltiin pakanuuden
vastustuksen, uhan ja kuolemanvaaran sekä Islamin invaasiopyrkimysten
keskellä. Kuukausimääriä pitkät jonot seisoivat lähettien ovien edessä
varhaisesta aamusta yömyöhään saakka. Syntyi ennenkokematon Raamatun nälkä.
Laadittiin suuret määrät lauluja. Herätys loi kiitollisuusliikkeen ja
Nommensenin hengellisen viisauden ansiosta hurmahenkiset versot eivät
päässeet turmelemaan kasvua, joka johti lyhyessä ajassa myös jäsenluvun
kolminkertaistumiseen.
Herätys ja valaisu/valaistuneisuus (footismos).
Kuten edellisistä esimerkeistä käy ilmi, läheinen rinnakkaiskäsite
herätykselle on valaisu/valaistuneisuus. Erittäin arka termi, joka
vääristyi gnostilaisuudessa, uusplatonismissa, keskiajan filosofisessa ja
ulkokristillisessä mystisismissä sekä reformaatioajan spiritualismissa
sekularisoituakseen 1600-luvun lopun ja 1700-luvun uudessa merkityksessä
valistus´(aika). Sama jatkuu nykyajan uususkonnollisuudessa sekä lievemmin
psykologistisessa ja yleisuskonnollisessa sisäisyyden metsästyksessä.
Kristinuskossa kyse käsitteestä, joka kuuluu toisaalta spesifisesti
kristilliseen mystiikkaan ja profetismiin, ja on jälkimmäiseltä osin
ilmoitusteologiaan sidoksissa. Tästä määräytyy sen paikka kristillisessä
ajattelussa (teol..historiassa). Molemmat sidotaan sanaan.
"Kukaan ihminen ei kanna valaistuneisuutta mukanaan, kun hän syntyy
tähän maailmaan Hän ei liioin maan päälläkään löydä sitä itsestään. Jos
hän ylipäätään sen saavuttaa, hän täytyy vastaanottaa se Kristukselta,
joka yksin valaisee kaikki ihmiset, jotka tähän maailmaan tulevat." (WA 46,
594). "Jokainen, joka ei saa tätä valaisua Kristukselta sanassa, on
hurmahenki" (Hollatius). Tämä tarkoittaa jyrkkää ja ehdotonta rajanvetoa
kaikkeen yleiseen ja kristinuskon ulkopuoliseen valaistuneisuus-ajatteluun
Kootusti: Herätyksessä Jumalan kutsu ja armotyö kulkee aina edellä
Tämä tulee esiin Lut. TK:jen käsitteessä resuscitatio (herättäminen) ja sen
rinnakkaismäärityksissä VK 3, uskonartiklan sel.; FC,Epit. 2,2-3; 2.17-19;
SD 2,7-9; 2,16; 2,86-88.
4. Luterilaisuuden piirissä esiintyneiden herätysilmiöiden solmukohtia
Reformaatio empiiris-historiallisesti oli vapautusliike, "irti
Roomasta" kaikkine poliittisine implikaatioineen. Teologianhistoriallisesti
ydinkysymys kuitenkin oli kristillinen usko itse: mistä se ammennetaan
(Raamattu-kysymys), miten sen omaksuminen tapahtuu (armonväline- ja
julistuskysymys) ja miten kirkko hahmottuu aitona raamatullis-apostolisena
(alkuperän identiteettikysymys).
Uskonliikkeenä ref.:.lla herätysliikkeen luonne (yliopisto- ja
kaupunkikeskeisenä). Tätä oli omiaan korostamaan sekä eliitin että syvän
kansankerroksen uskonnollinen rappio Rooman jäljiltä ja myöhemminkin (ks.
Saksin visitaatioartiklat tai myöhemmin J.Gerhardin järkyttävä havahtuminen
uskonpuhdistuskirkon tilaan hänen kirkonjohtajakautenaan, Gotha). Siinä oli
haastetta kohti herätystä ja uudistusta "aidoin menetelmin". Jälkimmäinen
on tärkeää, sillä rinnalla luikerteli tai roihahteli spiritualismi ja
ulkokristillinen mystiikka.
1. Solmukohta: Gerhard. Arndt, Rahtmann ym. (ks. M.Vaahtorannan
suorastaan uraauurtava tutkimustyö).
2. Solmukohta: lut. ortodoksia ja pietismi. Vaikka näiden välinen
raja on "veteen piirretty viiva" (Pihkala), oli epäilemättä pietismin ja
osin ortodoksiankin monimuotoisuudesta johtuen vaikeita hankaus- ja
kriisikohtia.
3. Solmukohta: myöhäispietismin eräät ongelmapiirteet, suhde
yleismystiikkaan ja tietty koteloituminen (esim. württembergiläisyys).
4. Solmukohta ja asetelman suuri muutos: 1800-luvun alun herätysten
tausta: valistuksen moraalis.-rationaalinen ihmis- ja historiankuva
(optimistinen edistyshurmos) luhistuu Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin
yleiseurooppalaisen sotilaallisen "vallankaappauksen" hirmutekoihin.
Irrationaaliset voimat ja ihmisjoukkojen henkinen sekasorto loivat myös
hengellisesti uuden tilanteen. Samalla kuitenkin koko ajan ollut olemassa
yleiseurooppalainen "maan hiljaisten" jatkumo. Huolimatta siihen
kohdistuneesta halveksunnasta sekä valtiollis-kulttuuriselta. että
kirkolliselta. tahoilta se kesti. Rationalismin paine tuntui voimakkaana
myös seurakuntatasolla, saarnan rappio ja pyrkimys muuttaa
spiritualiteettia (esim. H. Zschokke, Stunden der Andacht. Valtaisa
kirkollinen levityskampanja. Tarkoitus ajaa Arndt ja muut sivuun). (Taisi
olla silloisen kirkon huti - mutta ei ainoa sellainen!)
Syntyi ratkaiseva uusi yhteisyys, joka siihen asti ollut vain
katkonaista. Maan hiljaiset pitkään jakautuneina "ortodokseihin" ja
"pietisteihin". Valistuksen henkisen väkivallan ja ajan myrskyjen keskellä
nämä tahot löysivät uuden yhteisyyden.
Tämä on keskeinen selitystekijä 1800- luvun herätysliikehdinnän
syntymiselle ja tämän myötä tapahtuneelle luterilaisen kirkon heräämiselle
jokseenkin täydellisen raunioitumisen ja kuolinhorteen tilasta. Koska
herätys aluksi vain yksinkertaisesti paluuta sanaan ja elävään
julistukseen, konfessionaaliset rajat sekaisin.
Historianteologisesti katsottuna "Jumalan suurin yllätys" oli, että
pietisteistä tuli myös ortodokseja (havahtuminen tunnustuksen ja puhtaan
opin tajuamiseen hengellisinä suureina) ja ortokseista tuli pietistejä
(persoonallisen heräämisen ja kääntymisen painottaminen ja havahtuminen
pyhän elämän aitoon huomioonottamiseen) (Schmidt).
Eräs todella originelli alkuhahmo: Johann Georg Hamann (s. 1788):
Raamattu on Jumalan elävää sanaa, elämänmuutoksen välttämättömyys ja
johdatuksen näkeminen uudella tavoin, kääntymisestä tuli hänelle kutsu
uudenlaiseen toimintaan ja palveluun, oman syntisyyden tajuamisen
"helvetissä käynnin" seurauksena Jeesuksen Kristuksen suuruuden löytäminen
syntien sovittajana ja koko elämän pelastajana, Lutherin kirjoitusten
löytäminen, joka harvinaista pitkään aikaan ennen häntä ja jopa hänen
jälkeensäkin.
Näyttää siltä. että em. uudessa "herätysrintamassa" ja em
pääryhmien keskinäisessä uudessa vastavuoroisuudessa eräs keskeinen kysymys
oli pelastusvarmuus. Myöhäispietismissä tässä oli ongelmia ja toisaalta
ortodoksit eivät voineet hyväksyä valistuksen ja idealismin itsevarmuutta
ja uskon ankkuroimista omaan uskonnolliseen tajuntaan. Tulos: löytyi
pelastusvarmuus Kristuksen täytetyn työn pohjalta Raamatun "ulkonaisessa"
Jumalan sanassa. Mutta ongelmahahmojakin esiintyi, esim. Gottfried Menken,
joka oli valtava herätyssaarnaaja mutta sortui subjektiiviseen
sovitusoppiin ja jätti vahingollisen perinnön. Syntyi myös ryhmittymiä,
mutta kaikilla lähtökohtana aidosti reformatorinen kysymys:"Miten löytäisin
armollisen Jumalan".
- 1. Ns. biblisistinen ryhmä (tunnustuksia ja oppia vähättelevä).
Sovitusopin ongelman lisäksi wüttembergil. perintönä (Collenbusch)
taipumusta synergismiin.
- 2. Elämyksellinen, korostuneen herätyshenkinen ryhmä. Johtajana
suuri lahjakkuus August Tholuck (k.1877).(Suom. tutkimus ei tee hänelle
täyttä oikeutta).
- 3. Tunnustuksellinen lut. ryhmä. Profiloitui ref.juhlavuosina 1817
ja 1830. Torjui unionismin. Klaus Harms (Kiel) Schlesia, Breslau,
Baijeri, Hannover, Pommeri ja Berliinin seutu. Adolf Harleß, Thomasius
(myöhemmin loittoni), Ludvig Harms (Lüneburgin nummien herättäjä),
E.F.Hengstenberg ("Berliinin lukko". Kirchliche Zeitung).
Suurin historiallinen saavutus kirkkoa ajatellen: Tunnustus
hahmottaa kirkon ja on sen oikeusperusta. Tunnustuksen raamattusidonnaisuus
taas merkitsi paluuta Lutherin varhaiseen parolliin: "Raamattu on meidän
jumalallinen oikeutemme." Ilmeni pian vaikeassa virkakeskustelussa: J.W.
Höflingin delegaatioteoria, J. Stahlin institutionaalinen teoria (kärjistyi
vivahteeseen viran erehtymättömyydestä ja maallikkouden aliarvioimiseen
(esim ripin vastaanottajina). A. Fr. Vilmarin ja Th Kliefothin
konstituutioteoria (Konkreettinen virka Jeesuksen Kristuksen asettama ja
siinä noudatettava apostolisia ohjeita "Herran käskyinä"). Viimeksi
mainitun käytännössä omaksuivat suomalaisten herätysliikkeiden päälinja
rukoilevaisuuden, myöh. herännäisyyden taistelu kirkkolaista ja evankelinen
liike.
5. Solmukohta: Eurooppalaiset, erityisesti luterilaiset
herätysliikkeet kohtaavat anglosaksisen revivalismin. Positiivisia
sysäyksiä (taustana anglosaksinen hartauskirjallisuus jo varhaisissa
suomalaisissakin herätyksen leviämisprosesseissa). Opillisen painokohdan
vaikea siirtyminen (kysymykset sakramenteista ja ns. ihmisen tahdonkyvyn
problematiikka).
|