STI:n luennot / Kirkon tuntomerkit - sarja 9.12.1997,

    LUTERILAISEN JUMALANPALVELUKSEN KRITEERIT

    Dosentti, toiminnanjohtaja (SLEY) Seppo Suokunnas


     

    1) Nykyhetken jumalanpalvelusuudistuksen teologiset taustatekijät ja vaikutteet muista kirkoista

      Jumalanpalvelusuudistuksen teologisia taustatekijöitä on positiivisia ja negatiivisia. Edellisiä ovat kirkon uskon perinne, Raamattu ja tunnustus, luterilainen jumalanpalvelusperinteemme ja -käytäntö sekä käytettävissä ollut liturginen tietous. Negatiivisia taustatekijöitä ovat asiat, joiden takia tarvitaan muutosta: jumalanpalveluksen aseman parantaminen, ihmisten mukaan saaminen, messun ymmärtäminen paremmin, välinpitämättömyys ja herätyksen puuttuminen, yleinen raamattuteologian heikkous ja sakramenttien halveksiminen.

      Teologisia linjoja, joista on uudistuksen vaiheilla keskusteltu usein, ovat myös seuraavat: ilmoitusteologian paikka ja merkitys, reaalipreensin kulkeminen kautta jumalanpalveluksen, liberaaliteologiset korostukset, jotka eivät saa päästä messun sisälle, diakonian ja jumalanpalveluksen suhde, virkateologia erityisesti papin osuuksien ja muiden tehtäväjaon hahmottamisen kannalta, messun ja lähetyksen suhde. Tai mikä on tradition ja uudistuvan, ihmistä lähelle tulevan ja ihmisen kokemukselle nykyhetkessä väylän antavan aineksen suhde uusissa rukousteksteissä ja synnintunnustuksissa.

      Taustatekijöihin kuuluvat maamme ja myös kansainvälinen liturginen ja systemaattisteologinen keskustelu ja korostukset, uusi Luther-tutkimus, triniteettiopin vahvempi esiin nousu (ks. Komitean loppumietintö osa Perustelut s.41 "Jumalan kolmiyhteisyys jumalanpalveluksen kulmakivenä") sekä yleensä kristillisen opin suurempi arvostaminen.

      Tärkeää on ollut liittyminen Lutheriin ja uskonpuhdistuksen perintöön. Tätä komitea on välimietinnössään korostanut ja usein se oli esillä komitean keskusteluissa. Samoin piispat lausunnoissaan korostivat tätä

      Komiteassa dogmaattista asiantuntemusta edusti erityisesti Fredric Cleve, mutta sitten oli puheenjohtaja ja meitä muitakin useita, jotka koimme tärkeäksi kysyä, miten uusi jumalanpalvelus ilmaisee terveen raamatullisen opin ja katsoa, etteivät esitykset ole ristiriidassa luterilaisten tunnustuskirjojen kanssa.

      Sisältökysymyksissä erityisesti nostaisin esille musiikkijaoston puheenjohtajan pastori ja dipl.urkuri Osmo Vatanen esityksen "Jumalanpalveluselämän uudistamisen lähtökohtia" komitean alkutaipaleelta 1989. Siinä hän kosketteli klassisen retoriikan työskentelyjärjestystä kolmessa sisäkkäisessä kehässä res- verba -opus. Sen avulla Vatanen osoitti - ja tähän hän usein palasi - , että ensin on kaiken ytimessä jumalanpalveluksen olemus ja sisältö (res = Jumalan lahja), sitten ilmaisukeinot ja -tavat sen ilmentämiseksi (verba) ja vasta sitten tulee jumalanpalveluksen kulloinenkin konkreettinen toteutus (opus).

      Vaikutteita muista kirkoista on saatu ja etsitty (ks. välimietintö "Jumalan kansan juhla" 1992 s. 13-25 sekä kirkolliskokouksen keskustelut marraskuu 1992). Katolisen kirkon Vatikaani II vaikutus (1962® Missale Romanum 1970) on ulottunut kaikkialle jossakin määrin eikä silti ole oikein puhua silloin luterilaisten katolisoitumisesta. Anglikaanien ja Amerikan luterilaisten (Lutheran Book of Worship 1978 ja Missourin Lutheran Worship 1982) uudistuksista olemme katsoneet jatkuvasti heidän ratkaisujaan. Tärkeä rinnakkaistyö on meille ollut Ruotsin luterilaisten kirkon jum.palvelusuudistus. Siellä uusi käsikirja hyväksyttiin 1986 (lisäosa ilmestyi 1990). Vielä on muistettava Saksan luterilaisten Erneuerte Agende 1990.

      Yksi havainnollinen esimerkki siitä, missä muualla mennään: evankeliumikirjaa laadittaessa jaostolla oli tehtynä perusteellinen vertailutaulukko eri kirkkojen lektioista pyhä pyhän jälkeen.

    2. Luterilainen jumalanpalvelus ja vanhankirkon perintö

      (Ks Välimietintö "Jumalan kansan juhla" 1992 ja loppumietinnöt 1997)

      Lienee luonnollista, että liturgiaa uudistettaessa halutaan kysyä, millainen oli varhaiskristillinen käytäntö. Gregorius Suurta edeltävää aikaa on luonnehdittu sanoilla "liturgian kevät", "luova alkuaika", "liturgisen luovuuden keskeinen ajanjakso" jne (Kotila 1996,15). Eri puolilla on jumalanpalvelusuudistuksissa liitytty vanhakirkolliseen perinteeseen. Tämä palaaminen vanhaan on sisältänyt erilaisia malleja,. On voitu hakea suoraan nykyaikaan siirrettäväksi yhtä tekstiä sellaisenaan tai toiset ovat nähneet, että vanhan kirkon aikakin sisältää erilaisia traditioita, joista on siksi valittava ja muokattava.

      On todettava, että myös uusi Luther-tutkimus (ja muutkin Lutherista kiinnostuneet) on nähnyt aikaisempaa tärkeämmäksi korostaa uskonpuhdistuksen ja vanhan kirkon yhteyttä. Heikki Kotila muotoilee tutkimuksessaan yhden väliotsikon sanoilla "Uusi Luther-tutkimus: Luther tavoitti vanhakirkolliset intentiot". Olen itse jo vuonna 1981 EYL:n juhlakirjassa käsitellyt samaa asiaa artikkelissani "Luterilaisuus jakamattoman kristikunnan perinnön vaalijana".

      Piispa Kalevi Toiviainen katsoi välimietinnöstä keskusteltaessa, että komitean esitys traditiosta on ongelmallinen. "Raamatusta siirrytään suoraan Lutheriin ja esitetään viimeksi mainitun ajatukset ikäänkuin viimeisenä sanana" (kirk.kok.pk puheenvuoro 02.11.1992). Tätä ei varmaankaan voi soveltaa komitean loppumietinnön esityksiin eikä tuolloin 1992 koko komitean ajatuksiin.

      Erityisesti ehtoollisrukouksissa (ks J. Forsberg, H. Kotila, J. Jolkkonen) tulee meitä vastaan jumalanpalvelusuudistuksen ja vanhan kirkon suhde. Ei vain ns. epikleesirukous juonnu kirkon alkuajoilta, vaan koko eukaristisen rukouksen (anafora) perinne ja samoin tietenkin on haluttu katsoa jumalanpalveluksen kaikkia elementtejä varhaisissa liturgioissa (Justinus Marttyyri, Kaikkien kirkkojen liturgisissa uudistuksissa 1960-luvulta tähän asti 1990-luvulla on liitytty jollakin tavalla vanhan kirkon eukarististen rukousten perinteeseen, suoraan tai muokaten ja valikoiden. Palaan tähän kohdassa 4 alla.

      Jumalanpalveluksen trinitaarisuuden tärkeydestä ovat huomauttaneet monet systemaatikot. Ks esim. Matti Kotirannan esitelmää "Triniteettiteologian haasteet eukaristiselle rukoukselle". Komitean taholla usein vain mietittiin sitä, että on kovin vaikea muuntaa erilaisia systemaattisteologisia toiveita ja kantoja konkreettiseksi liturgiaksi, jossa jo ennestään monin kohdin on kantavat trinitaariset ja kristologiset sekä pneumatologiset kohdat. Näitä konkreettisia esityksiä komitealle ei juuri tullut, jäätiin esitelmiin. Komitea on kuitenkin Perustelut -osassa mietintöä 1997 käsitellyt kolminaisuusopin merkitystä liturgialle aikaisempaa laajemmin.

    3) Mitä luterilaisessa jumalanpalveluksessa voi muuttaa ja mitä ei

      Yksi keskeinen kysymys, joka laajoissa kirkolliskokouksen puheenvuoroissa tuli vastaan monesti, on se, mitä voidaan liturgiasta muuttaa ilman että uskon välttämätöntä sisältöä turmellaan. Toisaalla toivottiin (Tammi ym) jumalanpalvelukselle hyvin suurta vapautta, moderneja muotoja, ihmisen oman kokemuksen laajaa mukaan ottamista ja vapautumista tradition ja papiston holhouksesta. Siksi toivottiin komitealta listaa, joka olisi jumalanpalveluksen minimi ja joka sallisi hyvin voimakkaasti aikaan sidotun subjektiivisen messun tai muun palveluksen. Toisella laidalla oli tiukka kanta siitä, että juuri mitään ei saa muuttaa ja kaikki muutokset vievät huonoon suuntaan.

      Mitä näihin sanomme? Ensiksi sen, että Uudessa Testamentissa ei ole annettua tarkkaa liturgista kaavaa. Tästä seuraa, että liturgisia järjestyksiä voi ja saa muuttaa. Mutta tietenkin jokainen liturgia sisältää elementtejä, jotka kuuluvat raamatullisen jumalanpalveluksen olemukseen ja ovat siis luovuttamattomia (Rainerma kirkolliskokouksessa 1992 esitti oman hahmotuksensa: raamatunluku ja Jumalan sana, rukous ja ehtoollisen sakramentti. Itse lisäisin paikalla olevat ihmiset eli seurakunta, kirkon virka, sitten myös laulu ja musiikki).

      Mitä ovat luterilaisen jumalanpalveluksen kantavat kriteerit?

      * Sisällöllisesti uskonvanhurskaus on ollut ja sen on oltava kantava kriteeri.
      Tältä pohjalta on myös ymmärretty vapaus (joka näkyy myös Lutherin Saksalaisen messun esipuheessa) liturgisissa järjestyksissä ja kaavoissa.

      * Elementtien ja muodon kannalta:

        A) Ensiksi on Jumalan sanan hallitseva asema.
        Tällainen jp:n raamatullisuus voi toteutua kahdella tavalla:
        1) läpiajateltuna systemaattisena prinsiippinä. Tästä Kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunta mietinnössään 1/1988 lausuu (mietintö 1992 s. 12 kohta 2.1.4.) uudistuksen teologisia periaatteita käsitellessään,
        2) Raamatun tekstien runsaana käyttämisenä ja aseman lisäämisenä. Martti Luther sanoi 1523 (kirjoituksessaan "Von Ordnung Gottesdienstes in der Gemeinen"), ettei "kristillisen seurakunnan pitäisi koskaan kokoontua ilman, että vaikka aivan lyhyesti julistetaan Jumalan sanaa ja rukoillaan.. pääasia, josta kaikki riippuu, on se, että Sana on käytössä... kaikki muu jääköön paitsi Sana". Tältä osin on helppo jokaisen havaita, että käsikirjakomitea on nyt lisännyt messuun Raamatun käyttöä. Kahden lukukappaleen sijasta luetaan uudessa messussa pääsääntöisesti kolme, kun Vanhan testamentin lektio on lisätty. Myös psalmien käyttämismahdollisuutta on lisätty. Jumalan sanan käyttämistä ainakin Lutherille merkitsi myös virsi. Esim. kirjeessään Spalatinille 1523 Luther kirjoitti: "Olemme päättäneet profeettojen ja kirkon vanhojen isien esimerkin mukaisesti (siis viittaus myös vanhaan kirkkoon) luoda saksalaisia psalmeja, hengellisiä lauluja kansaa varten, jotta Jumalan sana pysyisi ihmisten keskuudessa myös laulun välityksellä."
        3) Kolmanneksi Jumalan sanan keskeisyys toteutuu siten, että ei vain paljon lainata Raamattua ja saarnata, vaan että ymmärretään saarnan Jumalan sanana.

        B) Messuun tulee sisältyä julistusta Kristuksen pelastustyöstä (saarna ja asetussanat).
        "Evankeliumin saarnaaminen ei ole mitään muuta kuin että Kristus tulee luoksemme" (Luther). ®® Jumalanpalveluksen uudistaminen ei kauttaaltaan onnistu, vaikka kuinka saisimme hyviä käsikirjoja ellei pappien asenne liity tähän, että Jumala itse puhuu ja että Kristus tulee saarnassa luoksemme.

        C) Rukous kuuluu em. Lutherin sanankin mukaan kantaviin asioihin.

        D) Lutherin kuuluisan jumalanpalvelusmääritelmän mukaan (Torgaun linnankirkon vihkiäisjumalanpalveluksen saarnassa 1544) Luther "meidän rakas Herramme itse puhuu meidän kanssamme pyhän sanansa välityksellä ja me puolestamme puhumme hänen kanssaan rukouksin ja ylistyslauluin".
        Näissä sanoissa näkyy, että Jumalan puheen, saarnan lisäksi myös dialogisuus on luterilaiselle palvelukselle ominainen piirre. Tästä on nytkin uudistuksessa taitettu peistä, kun komitea on tuonut esille enemmän vastauslauluja ja vastaussanoja ja muita muotoja entisen dialogian (esimerkiksi vuorotervehdykset ja virret) lisäksi.

    4) Jumalanpalvelusuudistuksen kiistanalaiset kohdat

      * Ehdotettu musiikki on saanut kiitosta, mutta se on myös kiistanalainen. On sanottu, että nyt on liian monta sävelmäsarjaa, yksittäiset sävelmät koetaan liian vaikeiksi ja liian monet liittyvät tyyliltään ja historialtaan gregorianiikkaan. Puuttuu siis kansanomainen vaihtoehto, joko kansansävelmä- tai gospelpohjainen. On kysytty, pitääkö kirkolliskokouksen lainkaan päättää sävelmistä, eikö seurakunnissa voitaisi tehdä valinnat. Toisaalta tässäkin pelätään kirjavuutta ja sitä, ettei suomalaisessa kirkossa muodostu sitten enää mitään yhteistä linjaa, kun menee naapuriseurakunnan kirkkoon, ei osaakaan liturgian sävelmiä ja jää osattomaksi.

      * Jumalanpalveluksen keston pitenemistä pelätään (kirk.kokouksessa 1992 ja samoin marraskuussa 1997 tästä puhuttiin)

      * Saarnan asema. On kysytty, jääkö saarna nyt tässä uudistuksessa liturgian varjoon. Komitean taholta on selvästi edelleen vastattava, että tämä on harhanäky. Komitean puheenjohtaja Sariola ja jäsenet ovat kantaneet huolta siitä, että saman aikaisesti olisi menossa saarnan uudistus tai saarnan tärkeyden ja vakavuuden ymmärtäminen (ks perusteluosa 1997 tältä kohdin; ks. kirk.kok.keskustelut 1992 käsikirjoitus s. 44). Perustelu-niteessä (1997 s. 45) komitea on voimakkaasti korostanut, että saarna ja liturgia eivät ole toistensa vastakohtia, että käsikirjauudistus koskettaa voimakkaasti myös saarnaa ja että saarna on käsitettävä jumalanpalveluksen elimelliseksi osaksi.

      * Kuka on jumalanpalveluksen subjekti? Kirkolliskokouksessa 3.11.1992 korostettiin (esim. edustaja Sormunen), että "koko seurakunnan on oltava toteuttamassa jumalanpalvelusta", vain siten seurakuntalaisia saadaan sitoutumaan. Komitea on korostanut osin samaa, viimeksi Perustelu-niteen sivuilla 59-60. Toisinaan on jäänyt vähän häälyväksi ajatus siitä, mitä tämä tarkoittaa, että seurakunta on jumalanpalveluksen subjekti. Esimerkiksi Risto Ahonen on puhunut ja monet muut diakonian viranhaltijoiden puolesta. Tähän kytkeytyy myös pappeuden ja muiden tehtävien suhde sekä kirkon virkateologiset ratkaisut.

      * Uskonnollisen kielen ongelma on oma suuri kysymyksensä (Perustelut s. 63-75) on oma suuri alueensa, johon nyt en puutu enempää. Sitä vain kysytään, onko nyt onnistuttu laatimaan ymmärrettävää, ajankohtaista mutta ei päiväperhoksi jäävää kieltä?

      * Rukousten muoto: Onko rukous kohdistettava Isälle vai Pojalle? Onko aina mainittava kaikki kolminaisuuden persoonat, voiko Pyhää Henkeä rukoilla? Kirkon perinteessä se on ollut harvinaista, koska rukoillaan Pyhässä Hengessä. On sanottu (Forsberg, Karvonen ym), että "kirkon rukouksen perusmuoto on trinitaarinen, se on osoitettu Isälle Pojan kautta Pyhässä Hengessä". Millainen rukousteksti vanhenee heti? Saako arkipäivän ahdistuksia tuoda laajasti jumalanpalvelukseen vai onko keskityttävä hengellisiin asioihin?

      * RIPIN ASEMA ja paikka. Kirkolliskokouksessa 1992 mm Eeva Laato piti hyvänä, että jumalanpalveluksen alussa on yhteinen rippi. Sen sijaan khra Timo Komulainen esitti saarnan jälkeistä paikkaa primääriksi ja vetosi Lutheriin. Khra Pentti Simojoki yhtyi Komulaiseen ja pelkäsi, ettei koko messu vain saisi alussa olevan ripin takia negatiivista etumerkkiä. Simojoki puhui siitä, miksi "meidän täytyy ensin suorittaa puhdistautumismenot, jotta voisimme sen jälkeen käydä Herran eteen. Jumalan kansassa Jumalan armo on se, joka ottaa meidät vastaan ja se sitten herättää ripin myöhemmässä vaiheessa ennen ehtoollista". (Kirk.kok. pk keskustelut 02.11.1992).

      Näyttää siltä, että tästä aiheesta on tullut yksi kestokeskustelun teema, joka vielä ensi vuonna tulee nousemaan kirkolliskokouksessa esille. On muistettava myös, että Johanna Räsäsen haastattelututkimuksen mukaan myös harvoin kirkossa käyvät pitävät rippiä tärkeänä jumalanpalveluksen alussa (tai muussa yhteydessä), mutta he toivovat henkilökohtaisempaa ripin muotoa. (Räsänen 1996, 89-97, 179) On niitä, jotka yrittävät siirtää synnintunnustuksen kokonaan saarnan jälkeen, mutta se ei ole hyvä pakollisena ainoana paikkana, kyllä jumalanpalveluksen pitää alkaa synnintunnustuksella!". Pääsääntöisesti pitää olla synnintunnustus jp:n alussa. -

      * SYNNINPÄÄSTÖN sanamuoto on myös jossakin määrin kiistanalainen, onko synninpäästö indikatiivinen vai toivotus-muotoinen (armonvakuutus). Sivulla 20 Jumalanpalvelusten kirjassa niitä on 8 kappaletta, edelleen valtaosa armonvakuutuksia luonteeltaan. Absoluution muotoisiakin on mukana: "Hänen palvelijanaan julistan sinulle synnit anteeksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Yksityisripistä tuttua selvää absoluutiota ei ole tässä valitettavasti, vaikka osa meistä sitä käyttää ja ehdotettiin kirjaankin. Harvoin kirkossa käyvät saattavat vierastaa "julistan" -sanaa (Räsänen 1996, 93), mutta asian itselleen selvittäneet taas kaipaavat juuri sitä selvää sanaa, jonka pappi Kristuksen käskystä ja oikein ymmärrettynä sijaisena, "Jumalan suuna" sanoo hänelle.

      * Erityisesti EHTOOLLISRUKOUKSET ovat olleet kiivaan keskustelun kohteena. Myös ekumeenisesti (esim. BEM) ehtoollisliturgiaan on kiinnitetty paljon huomiota. Lutherin poistama eukaristinen rukous on otettu käyttöön lähes kaikkialla.
      Mistä meillä nyt meneillään olevassa keskustelussa on kyse?

        1) Voidaanko eukaristinen rukous palauttaa? Komiteassa ollut tässä jossakin määrin erilaisia linjoja, myös siitä luterilaisittain perinteistä ajatuksesta (lähtien Lutheriin kirjoituksesta "pyhästä messusta" 1520), että pelkästään asetussanat riittävät. Tässä komitea on kyllä yksimielinen, koska esimerkiksi esitetyssä viikkomessussa tämä vaihtoehto on. Mutta voidaanko sen lisäksi päämessuun tuoda entistä laajempaa ehtoollisrukousta. Tähän on vastattu myöntävästi.

        2) Millainen anamneesi eli Jumalan pelastustekojen muistaminen. Se ei saisi olla vain menneen luettelointia vaan anamneesi tulisi ymmärtää Jumalan tekojen aktulaisoimisena. Siihen me ihmiset emme taas pysty, vaan meidän on huudettava avuksi Pyhää Henkeä.

        3) Kysymys epikleesirukouksesta (siis Pyhän Hengen avuksi huutamisesta) ehtoollisen yhteydessä onkin yksi keskeisimmistä, monien mielestä vaikeimmista teologisista kysymyksistä messun uudistamisessa. Voidaanko luterilaisessa kirkossa hyväksyä ns. elementtiepikleesi, siis Pyhän Hengen avuksi huutaminen ehtoollisaineitten päälle. Lännessä 800-luvulla normaaliliturgiaksi tullut Canon missae ei sisällä erityistä Pyhän Hengen epikleesiä, mutta kylläkin ns. konsekraatiorukouksen ("Pyydämme sinua Jumala: tee uhristamme pyhä ja otollinen. Tulkoon siitä meille sinun rakkaan Poikasi, Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri"). Myös luterilaisuus on katsonut, että erityinen epikleesi on vain idän kirkon korostus. Voidaan kuitenkin havaita, että maailman vanhin kristillinen anaforarukous (ehtoollisrukous), Hippolytoksen anafora (215 jKr) sisältää selkeän elementteihin liittyvän anomuksen: "Me rukoilemme: Lähetä Pyhä Henkesi pyhän kirkkosi uhrilahjan päälle (in oblationem sanctae ecclesiae); kokoa kirkkosi yhteen ja lahjoita kaikille, jotka osallistuvat pyhiin salaisuuksiin, Pyhän Hengen täyteys uskon vahvistukseksi totuudessa", Jolkkonen 1995. Elementtiepikleesiä on meillä puolustanut mm. Juhani Forsberg, mutta monet ovat sitä vierastaneet.

        * Jolkkonen on terävästi hahmottanut kirkkomme "yleisimmän konsekraatiokäytännön", joka hänen mukaansa on "aristotelis- tomistis- nominalistis - kalvinistinen. Pappi konsekroi 20 ensimmäistä hostiaa (leipää) asetussanoilla (tomismi), luottaa siihen, että seuraavat, säilytysrasiasta otetut hostiat konsekroituvat itsestään jotakin "toista tietä" (nominalismi) ja sakastiin päästyään hän tietää, ettei Kristus ole läsnä yli jääneessä leivässä eikä viinissä (kalvinismi).

        4) Missä kohdassa jumalanpalvelusta tapahtuu konsekraatio (ks Jolkkonen 1995)? Useat katoliset ja ortodoksiset samoin kuin eräät luterilaiset tutkijat katsovat, että konsekraatiota ei pitäisi määritellä yhteen tiettyyn hetkeen, pisteeseen liturgiassa (Jolkkonen 1995, 9). Tekeekö epikleesin mukaanotto ehtoollisesta "ihmistyötä" kuten Missourin teologit ovat väittäneen (Jolkkonen 1995 s. 10)? Vai onko epikleesirukous varmistamassa sitä, ettei asetussanojen ymmärretä sanamagiaksi. Voiko epikleesi olla asetussanojen jälkeen vesittämättä asetussanoja? Keskustelu epikleesistä on modernissa teologiassa ollut yleensä väittelyä epikleesin ja konsekraation suhteesta. Varsinainen kontroverssi epikleesin ja asetussanojen suhteesta puhkesi kristikunnassa vasta keskiajalla (paavi Benedictus XII ja hänen seuraajansa Kleemens VI 1342-52) vaativat armenialaisia uniaatteja poistamaan tällaiset rukoukset, koska ne sotivat asetussanojen vaikuttavuutta vastaan, kiistaa ratkottiin tuloksetta Firenzen konsiilissa 1439).

        - Oma vastaukseni voisi olla Johannes Krysostomoksen sanoin "Christus ipse consecrat". Näen asetussanat läntisen teologian (tässä siis katolinen ja luterilainen samalla linjalla) mukaisesti keskeisimpänä, mutta pidän tärkeänä myös Pyhän Hengen avuksi huutamista, jota rukousta oikeastaan koko jumalanpalvelus on.

        5) Entä miten on ymmärrettävä uhri-ajatus ehtoollisessa. Tätä kyseli piispa Kalevi Toiviainen kirk.kok.1992 ajatellen kaiketi, että on löydettävissä oikein ymmärretty käyttökelpoinen (ks Eero Huovisen esitelmää - vaiko Lutherin oman tekstin käännös - uhriteologiasta) uhriajatus meidän messuun. Mutta päinvastaisia, varottavia puheita kuultiin myös.

        On todettu, että Luther tekee eron sakramentin ja uhrin välillä. Matti Kotiranta (ehtoollisseminaari 95) sanoo, että triniteettioppi pitää sakramentin evankeliumina: sakramentti säilyy sakramenttina eli evankeliumina eikä se ole ihmisen teko (ts. ihmisen rukouksellaan aikaansaama uhri). Lutherin tekemä ero sakramentin ja uhrin välillä on edelleen perustavan tärkeä tulkittaessa, missä rajoissa eukaristista rukousta on luterilaisen perinteemme valossa mahdollista kehittää siten, ettei se heikennä itse evankeliumin kirkkautta." Kotiranta tekee tästä sen johtopäätöksen, ettei ole mahdollista palata suoraan vanhan kirkon aikaseen eukaristiseen rukoukseen: Kotiranta puhuu myös siitä, että uhri on uskoa, mutta se on myös rakkautta lähimmäiseen.

      HERRAN SIUNAUKSEN muoto "teitä" vai "meitä"

      ERI TEHTÄVIEN siirtäminen ja delegoiminen messussa on aiheuttanut myös keskustelua. Toisaalta on kyselty, meneekö tällainen tehtävien avartaminen ja delegoiminen seurakuntalaisille liian pitkälle, missä kulkee erityisen viran ja maallikkouden raja? Entä missä pappeuden ja muiden virkojen raja? Risto Ahonen toivoi, että diakonian viranhaltijat lopulta luettaisiin kirkon yhteen virkaan ja että kaikilla työntekijöillä olisi osansa jp:ssa. Sen sijaan kirkolliskokouksen edustaja Eeva Laato katsoi, että nyt perinteistä saarnavirkaa kavennetaan.

      * Maailman HÄDÄN jääminen jumalanpalveluksen ulkopuolelle oli välimietinnön käsittelyssä erityisesti Tapio Saraneva ja Martti Takalan puheenvuoroissa esillä (1992 kirk.kok.). Komitea on 1997 Perustelut-osassa vastannut siihen (s.53 alkaen "Jumalanpalveluksen diakonisuus ja missionaarisuus").

      MUISTOPÄIVÄT, ovat ne katolisuutta vai ei? Komitean ajatuksena ei ole ollut, että meillä luterilaisilla olisi pyhimyksiä. Kyllä meidän syntisten pyhyys on yksin Kristuksen pyhyyttä ja lahjaksi saatua vanhurskautta.

      *******

      On muistettava, että jumalanpalvelusuudistuksen meri on rannaton. Olemme tässä käsitelleet lähes yksinomaan komitean Jumalanpalvelusten kirjaan kuuluvia asioita. Mutta se ei ole ainoa komitean esitys ja kirja. Evankeliumikirja on suuri kokonaisuus ja katson sen edistyneen suuresti. Samoin rukoukset. Sitten on vielä perusteluosan lisäksi neljäntenä niteenä laaja "Jumalanpalvelusten lisä- ja virikeaineisto".

      LOPUKSI: Paljon on käsikirjakomitean ehdotuksissa ja koko jumalanpalveluksen uudistamisessa hyvää, valtaosa on sellaista. Ei ole siksi syytä suureen pelokkuuteen. Sen sijaan tarvitaan kaikkien yhteistä työtä. Tarvitaan loppukiri ja tarvitaan koulutusta ja sisäänajoa. Seurakunnissa voi asia revähtää aivan liian laajalle ja samalla hallitsemattomaksi kirjavuudeksi ellei tunneta komitean esityksiä ja intentioita ja itse ajatella asioita luterilaisen uskonopin kannalta. Siitähän on kyse, että evankeliumi itse Pyhän Raamatun mukaisena löytää ihmiset ja että ihmisillä on hätänsä, rukouksen ja ylistyksensä tulkiksi kanavat ja välineet käytössään. Turhaa epäilyä on siksi, että asia tuntuu aluksi niin tuhottoman laajalta ja vaikealta. Mutta sitä se ei kuitenkaan ole.

    VALIMOIMA LÄHTEITÄ JA KIRJALLISUUTTA

      Jumalan kansan juhla. Käsikirjakomitean välimietintö 1992.
      Komitean loppumietinnöt 1997:
      - Jumalanpalvelusten kirja 1997 (ehdotus)
      - Evankeliumikirja 1997 (ehdotus)
      - Käsikirjakomitean mietinnön Perusteluosa 1997 (Kirkolliskokouksen vuonna 1988 asettaman käsikirjakomitean mietinnön Perustelut). Helsinki 1997. (Kirkkohallituksen sarja A 1997:5).
      - Jumalanpalvelusten lisä- ja virikeaineisto 1997.
      Forsberg Juhani, Eukaristisen rukouksen pneumatologia (esitelmä 1995). Ks. myös TA 4/1992.
      Jolkkonen Jari, Eukaristisen epikleesirukouksen moderneja tulkintoja. (Esitelmä 1995, ehtoollisteologian seminaari).
      Kotila Heikki, Eukarsitinen rukous. Vanhakirkollinen aineisto lännen kirkkojen uusissa ehtoollisrukouksissa. STKS Julk 202. Helsinki 1996.
      Kotiranta Matti, Triniteettiteologian haasteet eukaristiselle rukoukselle. (esitelmä 1995).
      Mikä messu! Näkökulmia uudistuvaan jumalanpalvelukseen. Sarja A 67. Jyväskylä 1996.
      Rukous ja jumalanpalveluselämä. STKS Vuosikirja 1988. (Ks varsinkin Manfred Seitzin "Rukous jumalanpalveluksessa".)
      Räsänen Johann, Jumalanpalvelus minun makuuni Kirkossa harvoin käyvien näkemyksiä. Kirkon tutkimuslaitoksen Sarja B nr 77 1996.
      Sariola Yrjö, Luther jumalanpalveluksen uudistajana.