Juha Molari:
Kleanthes (310-232 eKr) oli Zenonin etävä oppilas. Hänelle logos oli maailmaa aktiivisesti muovaava voima, "ylijumala". Stoalaisuus levisi merkittävästi sisialaisen Khrysippoksen (k. n. 209 eKr) ansiosta. Hänen väitetään kirjoittaneen lukuisia teoksia, noin 700 teosta.
Tiedot hänen ajatuksista perustuvat kuitenkin vain myöhäisiin doksografisiin selostuksiin. Hän uudisti logiikkaa: Khrysippoksesta alkaen stoalaiset jakoivat logiikan dialektiikkaan ja retoriikkaan.
Dialektiikasta tuli yleinen teoria sanoista, asioista ja niiden välisistä suhteista: se oli tietoteoriaa ja kieliteoriaa ja ankaraa logiikkaa. Hän yhdisti hajaantuneen stoalaisen koulun yhdeksi kokonaisuudeksi. Muita tunnettuja stoalaisuuden edustajia olivat Panaitios (k. n. 110 eKr), Poseidonios (k. 51 eKr), Epiktetos, Seneca (k. 65 jKr) sekä Marcus Aurelius (121-180 jKr).
Stoalaisuus kehittyi ja muuttui puolen vuosituhannen kuluessa. Tästä syystä kaikki vertailu kristinuskon ja stoalaisuuden välillä on jo karikatyyri. On kauhean helppo virittää kauhea ristiriita stoalaisuuden ja kristinuskon välille, kun poimitaan molempien ääripäät, mutta unohtaa, että itse kirkkoisä Augustinus hyödynsi runsaasti stoalaista filosofiaa.
Zenonin elämänfilosofia rakentui metafysiikalle. Myös sittemmin etiikka perustui metafyysiseen käsitykseen maailmaa vallitsevasta jyrkästä lainalaisuudesta ja välttämättömyydestä.
Stoalaisuus oli holistinen: tieto-oppi ja logiikka, metafysiikka ja etiikka muodostivat eheän kokonaisuuden. Todellisuuden täydellinen järkevyys johti stoalaisuuden kohtalonuskoon, fatalismiin. Kaikki todellisuudessa esiintyvä tapahtuminen perustuu päämäärähakuiseen välttämättömyyteen. Tämä fatalistisuus ei ollut kuitenkaan luonteeltaan kausalistista, jossa tapahtumat johtuvat menneisyydestä, vaan vältttämättömyys johtui suuntautumisesta tiettyyn päämäärään.
Stoalaisuutta on vanhastaan verrattu kristinuskoon sanoen, että kristinuskon on toivon evankeliumi, mutta stoalaisuus taas sietämisen evankeliumi. Stoalaisille ajattelijoille on ominaista tähdentää itsensä täydellistä hallitsemista, itsekuria, mielenmalttia. Ihminen on taipuvainen antautumaan intohimoilleen: intohimot johtuvat siitä, että pidämme todellisuudessa esiintyviä olioita hyvinä tai huonoina, kun ne itse asiassa ovat yhdentekeviä eli adiaphora-asioita.
Pyrkimys mielentyyneyteen johti stoalaisia köyhyyden ja askeesin kunnioitukseen, osin jo Zenonista alkaen, mutta erityisesti ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla jKr. Yksinkertaisen elämän ihanne hallitsi laajasti myös muita filosofiryhmiä. Epiktetos etsi onnellisuutta, ja kävi kertoi keskustelun köyhän Diogeneksen ja rikkaan Persian kuninkaan välillä: Diogeneen onni ylitti suuruudessaan Persian kuninkaan onnen.
Epiktetos päätyi myös pohtimaan stoalaisittain, mikä on välttämätöntä ja mikä ei ole.
Myös Musonius Rufus oli kiinnostunut yksinkertaisen elämän ihanteesta: ihminen saavuttaisi päämäärän, eudaimonia, kohtuuden ja tyyneyden avulla, kun helppous ja ylellisyys eivät turmele sielua ja ruumista. Asketismi tarjosi ihmiselle välineen, minkä avulla tämä saavutti itse eudaimonian, autuuden.
Seneca kirjoitti upeasti yksinkertaisuuden ja köyhyyden ihanteesta, mutta hän eli ristiriitaisesti ihanteensa kanssa. Seneca oli vauras ministeri Neron hovista, jolla oli upeat huvilat. Näiden huviloiden suojissa hänen oli mahdollista löytää yksinkertainen mielentyyneys, sielun lepo. Köyhyyden ihannointi oli tässä tapauksessa selkeästi rikkaan miehen mahdollisuus.
Publius Suillius syytti häntä tämän suunnattomasta rikkaudesta. Tacitus kertoo annaaleissa, että erät syyttivät Senecan rakentaneen itselleen upeammat huvilat ja puutarhat kuin itse keisarilla. Mielentyyneys ja itsekuri olivat keinoja, välineitä, johon stoalaiset pyrkivät autuuteen, eudaimonia.
Stoalaiset korostivat terveyden, ystävyyden, ihmisrakkauden ja kaikkinaisen jalouden vaalimista, mutta näiden pyrkimysten yhdistäminen kohtalonomaiseen välttämättömyyteen tuotti kiehtovan filosofisen ongelman inhimillisestä vapaudesta eli vapaasta tahdosta. Järjenmukaisen elämän otaksutiin olevan vapaaehtoista luonnonmukaisuutta: ihminen voi tahdonvaraisesti joko vastustaa tai myönty tapahtumisen välttämättömyyteen, mutta järkevä ihminen valitsee vapaaehtoisesti kohtalonomaisen tapahtumisen.
Pyrkiessään mahdollisimman järjenmukaiseen elämään ihmisen on opittava kaikissa tilanteissa toimimaan tavalla, joka on täydellisesti hänen oman luontonsa mukainen: itsetuntemus on kaiken toiminnan järjenmukaisuuden ehdoton edellytys. Itsehallinta oli vapaaehtoista myöntymistä kohtaloon.
2.1. Miten ihminen saa tietoa
Sitä vastoin Luther korostaa, että vain Raamattu paljastaa Jumalan kaikkitietäväksi: Jumala näkee edeltä, Jumala päättää ja toteuttaa kaiken muuttumattoman, iankaikkisen ja erehtymättömän tahtonsa voimalla. Stoalaisuuden opettajat eivät tunne erityistä ilmoitusta, vaan he jättävät ihmisen suostumisen kohtaloon täysin ihmisen oman vapaan ratkaisun ja järkevyyden varaan, ihmisessä asuvan logoksen varaan. Luther katsoo sitä vastoin, että kaikki se, mitä me teemme, ja kaikki se, mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättömyyden pakosta ja muuttumattomasti. Tätä käsitystä Luther ei saa oman järkensä tai aistihavaintojensa avulla, vaan päinvastoin Luther vetoaa, kuinka Herra Jumala lausuu profeetta Jesajalle : "Minun neuvoni pysyy; kaiken, mitä minä tahdon, minä teen" (Jes. 46:10).
Jumalan tahtoa ei voi vastustaa eikä sitä muuksi muuttaa tai estää. Lutherille ihminen oli perisynnin turmelema.
2.3. Vierasta vai omaa vanhurskautta?
Stoalaiset pitivät kiinni ankarasta kohtalo-opista, mutta tahtoivat ratkaista myös yhteiskunnan ongelmia. Resignaatio deterministiseen kohtaloon ja eettinen vastuullisuus yritettiin sovittaa yhteen vaikeassa filosofisessa ongelmassa. Tämä johti ihmisen itsensäkehittämisantropologiaan, oman vanhurskauden etsimiseen.
Luther korosti ihmisen orjallista tahtoa, ja että Jumala ei välitä ihmisten omista järjenvaraisista parannuksenharjoituksista! Jumala on valinnut ja kutsunut ennalta: nämä valitut ja hurskaat saavat parantumisen Pyhän Hengen kautta. Jumala valitsee ja Jumala paaduttaa. Luther korostaa Jeesuksen sanaa, että köyhille julistetaan ilosanoma. Ihminen tulee perusteellisesti alennetuksi, köyhäksi kerjäläiseksi, kun hän tietää, että hänen oman pelastuksensa ja autuutensa ei ensinkään riipu hänen omasta kyvystään, omasta päätöksestään, omista pyrkimyksistään, omasta tahdostaan ja omista teoistaan. Ihmisen piti tulla kokonaan riippuvaiseksi Jumalan ratkaisusta, vieraasta vanhurskaudesta.
Luther korostaa Sidotussa Ratkaisuvallassa Heprealaiskirjeen sanaa, että "usko kohdistuu niihin, mitkä eivät näy" (Hebr. 11:1). Tämä merkitsee, että uskolle jää tilaa, kun kaiken mitä uskotaan, on salattua. Myös stoalaiset ajattelijat ymmärsivät jumalallisen tarkoituksen olevan salassa ihmisiltä, vaikka he tieto-opissaan korostivat aistihavaintoja. Tässä tapauksessa "salaisuus" saattoi tulla ilmeiseksi jumalallisen logoksen avulla. Tämä jumalallinen järki ilmoitti ihmisille aikomuksitaan luonnontapahtumien myötä, kuten linnunlennon, maanjäristysten ja muiden ennusmerkkien avulla.
Stoalaisuuteen sisältyi siis tietty ilmoitusteologia, vaikka se ei kohdistunut pyhään kirjaan, vaan luonnontapahtumiin ja ennusmerkkeihin. Tämä ilmoitusteologia muuttui erilaiseksi kuin Lutherin ymmärtämä, koska jumalallinen logos oli osa järkeväää ihmistä. Ihmisen yhteys logokseen ei ollut vanhurskautuksen tai pelastuksen tai valaistuksen tuomaa lahjaa, "vierasta vanhurskautta", vaan kaikkialla läsnäolevaa panteistista todellisuutta, öomaa vanhurskauttaö. Vakaumus ihmisen voimasta ja kyvystä tai kyvyttömyydestä näkyy selvästi, kun joudutaan pohtimaan, millä edellytyksin ihmienn paranee sairaudesta. Tästä ongelmasta on käyty antiikin ajoista alkaen runsaasti keskustelua.
ESIMERKKI 1.
Antiikki tunsi ihanteen hyvästä miestä: tämä mies oli kuin lääkäri, oman sairautensa lääkäri. Cicero kirjoitti tämän ihanteen mukaisesti sielun sairauksista (Tusculanae Disputationes 4.81). Myös Khrysippuksen mukaan ne ihmiset, jotka eivät olleet viisaita, olivat sairaita sielussaan: sielun sairaus muistutti kehon pahaa sairasta epäjärjestystä. Myös epikurolaiset ja pythagoralaiset käyttivät samaa vertauskuvaa. Stoalaiset opettavat olivat kiinnostuneita kosmologiaa ja astrologiaa kohtaan, koska uskoivat, että jumalallinen logos ilmoitti niissä ja niiden avulla hyödyllisiä sääntöjä lääketiedettä varten. Toinen sofistikka oli kiinnostunut lääketiedettä kohtaan. Tärkeää näissä kuvauksissa sairaan parantamisesta oli, että potilaasta tuli viisas: ihmisen parantaminen ei ollut jumalallinen ihme. Tämä on sopusoinnussa stoalaisen itsekuri-ihanteen kanssa. Epiktetos oli uskomaton yhdistelmä theismiä, panteismia ja polyteismia. Hän kirjoitti stoalaisen ihannekuvan kyynikoista. Epiktetoksen mukaan oikean filosofin luentohuone on kuin sairaala: epideiktiset puhuvat vain viihdyttävät potilasta mukavilla kaskuilla, mutta oikea filosofia parantaa sairauden. Tätä samaa kuvaa on sittemmin myös Luther hyödyntänyt. Epiktetokselle sairaus ja parantaminen on kielellinen metafora. Epiktetoksen mukaan ihmisen piti päästä siihen käsitykseen, että tämä on universumin jäsen. Sellainen ihminen myöntyisi kaikkeen, koska jumalallinen kohtalo kaitsi ja järjesti kaikki tapahtumat. Stoalaista Epiktetosta ei voinut oppinsa mukaan kiinnostaa ihmeet, koska jumalallinen kohtalo järjesti jo kaikki tapahtumat. Sairas ei turvautuisi kiertävään ihmeidentekijään, vaan alistuisi tyynesi jumalalliseen kaitselmukseen.
ESIMERKKI 2.
Ero stoalaisen oman vanhurskauden ja kristinuskon vieraan vanhurskauden välillä on yhtä pistävä myös näiden opissa Jumalan valtakunnasta. Valtakunta oli keskeinen teema filosofien kirjoituksissa ja puheissa. Jo Homeros ja Hesiodos esitti unelman täydellisestä valtakunnasta. Seneca piti laajat keskustelut ihanne kuninkaasta (De otio ja De Clementia). Ksenofon, Isokrates, Ps-Aristoteles, Plutarkhos, Ekpfantus, Diotogenes ja Sthenidas sekä Nikolaus damaskolainen kirjoittivat tästä teemasta. Dio Khrysostomos käsitteli myös laajasti hyvää ihanne kuningasta mm. verratessaan Trajanuksen kuninkuutta Domitianuksen tyranniaan kirjoituksesssaan öValtakunnastaö. Dio ylistää Trajanusta ja vertaa tätä hemerosmaiseen kuninkaaseen. Dio Khrysostomos liittää tähän ihannekuninkaaseen jumalallisen kaitselmuksen, terveuden ja hyvyyden. Hellenistis-roomalainen käsitys ja termiologia valtakunnasta on vaikuttanut laajasti juutalaisen kirjallisuuden kuvauksiin Jumalan valtakunnasta, kuten yleensä ymmärretään Sextuksen tekstien, Salomon viisauden tai Filonin tekstien äärellä. Näiden juutalaisten tekstien sitoutuminen juutalaiseen uskonnolliseen kirjallisuuteen antaa kuitenkin omat piirteensä: Jumalan viisaus muodostuu lahjaksi, jonka ihminen saa ulkoapäin. Stoalainen vaatimus ihmisen itsenäisyydestä jää vieraaksi. Filon omaksui toki suuresti stoalaista ja keskiplatonista terminologiaa ja ajattelua, hän omaksui myös hedonismin vastaisen asenteen. Vapaa ihminen ei ole kuitenkin Filonin mukaan stoalainen itsenäinen järkevä ihminen, vaan ihminen, joka elää Jumalan Hengen mukaan eikä elä himojensa mukaan.
2.4. Determinoitu fatalistisesti vapaaksi?
Luther päätyy siihen, että Jumala tahtoisi meidän näkevän ja ymmärtävän oman voimattomuutemme. Tätä varten Jumala on antanut Raamattuun paljon käskyjä ja kehotuksia. Nämä käskyt ja kehotukset eivät ole luonnonvastaisia. Tämä luomis-viisausteologinen käsitys sopisi tässä muodossa yhä stoalaiseen katsomukseen, mutta Raamattu ei jää pelkkään luomisteologiaan. Jeesus ja apostolit puhuvat myös ihmisen pahasta himosta. Niin puhuvat myös stoalaiset, mutta eri tavalla. Luther korosti Jumala koettelevan meitä Raamatun sanassa: Jumala saattaa meidät yhä uudestaan lain avulla tuntemaan oman voimattomuutemme. Laki on sopusoinnussa luomisen kanssa, mutta tämä laki näyttää, että ihminen ei voi saavuttaa sopusointua luomislain kanssa. Raamatussa Jumala näyttää menetetyn vapautemme. Jumala sanoo Moosekselle: "Minä olen pannut eteesi elämän tien ja kuoleman tien; valitse se, mikä hyvä on" (5 Moos 30:15,19). Jumala antaa käskyn valinnasta, jonka ihminen toteaa mahdottomaksi noudattaa: Jumalan laki osoittaa, että Jumalan Henki on välttämätön. Jumalan laki valaisee sokean järkemme, että me voisimme huomata oman valomme ja oman tahtomme kyvyt mitättömiksi. "Lain kautta tulee synnin tunto" (Room 3:20). Jumala kehottaa ihmistä Raamatun käskyissä kääntymykseen, jotta ihminen voisi oivaltaa, että hän ei kykene siihen itse. Niin ihmisen olisi kysyttävä, mistä hän saisi siis sen kyvyn.
Stoalaiset opettajat antavat useita kehotuksia ja käskyjä, jotta ihminen pääsisi itsensähillintään himojensa suhteen ja tulisi tietoiseksi itsessään jo asuvasta jumalallisesta logoksesta, löytäisi sisäisen sopusoinnun, "stoalaisen tyyneyden", "oman vanhurskauden".
Päämääränä oli nyt päästä sopusointuun kosmoksen, maailmankaikkeuden, ja logoksen kanssa. Stoalaiset puhuivat himoista, mutta näiden himojen voimaa ei ymmärretty yhtä totaaliseksi kuin mitä UT esittää. Logoksen avulla tämä ihminen tuntisi joka tapauksessa jumalan luonnon ja ne teot, jotka olivat sopusoinnussa jumalallisen lain ja oman hengissä säilymisen kanssa. Moraalisuus oli elämää sopusoinnussa tämän kosmoksen kanssa. Ihmisen piti sopeutua ja alistua kohtaloonsa sekä säilyttää mielenmalttinsa: tämä oli myös mahdollista ihmiselle.
Zenon päätyi panteistiseen vaatimukseen ihmisen sisäisestä harmoniasta: sisäinen eheyden kokemus todisti sopusoinnun löytymisestä. Epiktetos korosti monissa puheissaan, että ihminen on jumalan sukua, että järjen puolesta ihminen on jumalan fragmentti. Kehonsa puolesta ihminen on toki eläinten sukua, mutta järjen ja intelligensin puolesta Jumalan sukua. Siksi ihmisen tulisi tulla tietoiseksi tästä omasta jumaluudestaan, teki hän mitä tahansa. Tätä varten ovat käskyt ja muut viisaat kehotukset.
Tämä käsitys poikkeaa selvästi Jeesuksen opetuksesta, joka lienee liittynyt monessa viisausteologiaan, mutta säilyttää myös ontologisen diskontinuiteetin ihmisen ja Jumalan välillä. Myös kehon väheksyminen on vierasta kristinuskolle, kun säilytetään usko Luojaan.
Stoalaisille käskyt ovat siis ihmisen jumalallistumista ja voimistumista varten, sisäisen sopusoinnun (logoksen) löytämistä varten. Luther poikkesi stoalaisesta antropologiasta. Lutherin mukaan käskyt ovat ihmisen syntiseksitulemista ja riisumista varten: ihminen ei löydä suinkaan jumalaista logostaan, vaan tulee öei miksikäänö.. Jumala sanoo profeetta Jeremian kautta: "Kääntykään itse kukin pahalta tieltänne"; "käänny Herran tykö" (Jer 25:5; 35:15). Nämä käskyt auttavat Lutherin mukaan ihmistä tuntemaan oman kurjuutensa. Raamatussa on toki myös kehotuksia, jotka rohkaisevat jo pelastuksen saaneita uskovia olemaan uutteria Hengen hedelmissä: Olkaa palavia Hengessä, älkää velttoja. Lutherin mukaan nämäkään kehotukset eivät sanallakaan todista, että ihminen voisi itse saavuttaa jotakin edes noissa pyrkimyksissä.
Israel oli lähdössä Egyptin orjuudesta ja Herra lausui: "Minä paadutan faraon sydämen"(2 Moos 4:21, Room 9:18). Myös Paavali kirjoitti Jumalasta: "Hän armahtaa, kenen tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo" (Room 9:18).
Sananlaskut sanovat: "Kaiken Jumala on tehnyt itsensä tähden, niinpä jumalattomankin onnettomuuden päivän varalle" (16:4).
Luther näkeekin, että Jumala on siis luonut faraon jumalattomaksi, koska Jumala loi faraon jumalattomasta ja turmeltuneesta siemenestä. Jumala ei ole itse jumalaton, vaan Jumala vaikuttaa kaiken kaikissa (1 Kor 12:6). Paavali ei kerro kyseisessä kirjeessä korinttilaisille, että Jumala välttämättä panisi liikkeeseen myös saatanan ja jumalattoman ja vaikuttaisi heissä.
Efesolaiskirjeessä lause on jo huomattavan kattava: Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa (Ef. 4:6).
Luther ymmärsi tällä perusteella, että Jumala toimisi pahassa sen mukaisesti, millaisia nämä ovat ja millaisina hän heidät tapaa, poiskääntyneinä ja pahoina. Jumala käyttää välikappaleina pahoja. Jumala paadutti faraon tarjoamalla tämän jumalattomalle ja pahalle tahdolle oman sanansa ja tekonsa. Faraon paha tahto vihasi Jumalan sanaa ja tekoa synnynnäisen paheensa ja luonnollisen turmeluksensa johtamana. Niin Jumala vaikutti faraon paatumisen. Jumala sallii ja vaikuttaa myös pahoissa ja pahojen kautta. Jumala ei lakkaa olemasta Jumala joidenkin jumalattomien tähden, vaan Jumalan tuomiot ovat vain tutkimattomat. Jumala paadutti faraon sitä varten, että farao vastustaisi Jumalaa ja saisi vapautuksen lykkäytymään, jotta tämän ansiosta avautuisi tilaisuus monen tunnusteon tapahtumiseen ja Jumalan voiman ilmaisemiseen. Faraon paaduttaminen koitui Jumalan kunniaksi, Luther tähdentää. Paavali kirjoittaa: "Jumala on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo. Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen" (Room 9:18,16).
Luther pitää hyvin tiukasti kiinni sidotusta orjallisesta tahdosta, mutta tämä käsitys ei liittänyt häntä stoalaiseen aatemaailmaan.
(b) Kristitylle ihmisen autuus ja pelastus riippuu kokonansa Jumalan ratkaisusta. Tämän jälkeen on eräksi ratkaisevaksi kohdaksi, muodostuuko etiikka puheiden pääaiheeksi (koska vanhurskauttamista pidetään jo liian selvänä!?)?
Kristillinen omaleimaisuus syntyisi Raamatun käskyjen ja kehotusten esittämisessä siten, että niiden avulla ei korosteta ihmisen omia mahdollisuuksia vaan perustavaa voimattomuutta. On valitettavan ömukavaaö puhua käskyistä stoalaisittain ikään kuin niiden avulla ihminen pääsisi sinuiksi itsensä kanssa, pääsisi sopusointuun elämänsä kanssa. Johdonmukaisesti lakiteologian ja soteriologian kanssa UT korostaa myös kristologiaa: logoksen inkarnaatio tapahtui vain yhdessä persoonassa, Jeesuksessa Kristuksessa. Paavalin kirjeistä, logialähteestä, tai jo kehkeytyneistä evankeliumeista alkaen unio personalis, Jumalan persoonallinen yhtyminen, omistetaan vain Jeesukselle. Sitä vastoin stoalaiset liittävät jumalaisen logoksen inkarnaation (/yhtymisen) jokaiseen ihmiseen, erityisesti "viisaaseen". Stoalaisten mukaan etiikan ja elämän tehtävä on auttaa tätä ihmistä tiedostamaan oma jumalallisuus: tyhmät eivät tiedosta, mikä on heidän oma murheensa, vaikka sillä ei ole mitään iäistä vaikutusta.
Unio personalis ja unio mystica, Jumalan yhdistyminen uskoviin, pitäisi siis pitää selvästi erillään toisistaan, jotta emme tätäkään kautta sortuisi stoalaiseen itsensäkehittämisantropologiaan
[STI:n kotisivu]
[Luennot]
[Palaute]