Evankeliumit – kristinuskon suuri petos?
Timo Eskola
21.10.2003
Saksalainen
Gerd Lüdemann kirjoitti taannoin pamfletin ”Suuri petos”. Göttingenin
yliopistossa Uuden testamentin professorina toimiva Lüdemann kokosi tuloksensa
historiallis-kriittisestä raamatuntutkimuksesta ja julkaisi ne kansanomaisessa
kirjasessa (Gerd Lüdemann: Der grosse Betrug. Und was Jesus
wirklich sagte und tat. zu Klampen 1998. 126 s.). Tieteellinen raamatuntutkimus on osoittanut, että
kristinusko on huijausta. Jeesus ei ollut oikeasti sellainen kuin Raamattu
väittää. Hän ei ollut Jumalan Poika, ei sovittanut ketään eikä noussut edes
haudasta. Lüdemannin Jeesus ei olisi tunnistanut eikä ilmeisesti edes halunnut
myöhempää kristinuskoa.
Mitä tuo kohuttu kirja sitten sisältää?
Lüdemann yksinkertaisesti toistaa vanhat ja vanhentuneet, vuosisadan
alkupuoliskolla muodissa olleet ns. historiallis-kriittiset aatteet.
Keskeisimmällä sijalla ovat Jeesuksen puheiden historiallisuutta arvioivat
kriteerit. Ja tärkein peruste menee vielä tätäkin kauemmas: valistukseen.
Lüdemann ihailee valistuksen järkeisuskoa yli kaiken. ”Sillä järjen varaan
perustettu Valistus sekä sen kritiikki kaikenlaisia ilmoitusväitteitä vastaan
on nykyaikaisen maailman pysyvä aineosa.” (s. 18). Vain järki kykenee antamaan
pätevän arvion sellaisista raamatunlauseista, jotka näyttävät ulkonaisesti
olevan Jumalan sanomaa ihmisille.
Tämän lähtökohdan jälkeen Lüdemann takertuu
historiallisen kritiikin teeseihin. Hän esittelee perusteita, joiden avulla
totuus historiassa eläneestä Jeesuksesta löydetään. Ennen varsinaisten
analyysissä käytettävien kriteereiden mainitsemista hän toteaa kaksi suurta
periaatetta. Ensinnäkin kaikki ”minä olen” –lauseet ovat väistämättä
epähistoriallisia (nehän viittaavat Jeesuksen jumaluuteen). Toiseksi
kertomukset yliluonnollisista ihmeistä ovat väistämättä vain hurskaan
mielikuvituksen tuotetta, eivät historiaa.
Periaatteiden jälkeen Lüdemann ottaa esille
konkreettiset kriteerit, joiden avulla hän arvioi Jeesuksen sanojen aitoutta.
Epäaitoja ovat hänen mukaansa esimerkiksi lauseet, joiden sanotaan olevan
ylösnousseen Jeesuksen puhumia. Niin ikään huonosti käy lauseille, joilla on
merkitystä pääsiäisen jälkeiselle seurakunnalle. Niitä hän pitää seurakunnan
keksiminä. Luonnonihmeiden esiintyminen tietysti turhentaa myös aidon
historiallisuuden – koska sellaista ei ole koskaan voinut tapahtua.
Aitoja puolestaan ovat Lüdemannin mukaan
lauseet, jotka ovat jotenkin juutalaiseen yhteisöön ja myöhempään kristinuskoon
sopimattomia, yllättäviä ja suorastaan loukkaavia. Sellaisia ovat esimerkiksi
kertomukset, joiden sankari on moraalisesti arveluttava (kuten helmeä ahnehtiva
mies tai väärä huoneenhaltija). Aitoja ovat edelleen ajan kulttuuria/uskontoa
ajatellen harvinaiset lauseet sekä ne, jotka eroavat täysin sekä sen ajan
juutalaisuudesta että myöhemmästä alkukirkosta (s. 24-25).
Kriteerien uudelleenarviointi on tosin
johtanut useimmat Jeesus-tutkijat jo 80-luvulla hylkäämään kyseiset
lähtökohdat. Näin ei tee kuitenkaan Lüdemann. Hän on Valistuksen todellinen apostoli,
joka taistelee aidon rationalismin puolesta kaikkia nykyaikaisen tieteen
kotkotuksia vastaan.
Arvioitaessa Lüdemannin käsitystä näyttää
ilmeiseltä, että tuollaisten Jeesuksen puheiden aitouden kriteerien käyttö
perustuu jo ennalta valmiiseen Jeesus-kuvaan. Lüdemann tietää jo ennalta, mikä
Jeesuksen kohdalla on sopivaa ja mikä sopimatonta. Hän tietää jo edeltä, mikä
sanoma kuuluu pääsiäisen jälkeiseen kirkkoon ja mikä taas ei. Tämän periaatteen
mukaan hän sitten luokittelee evankeliumikertomukset. Sanomattakin on selvää,
että hän tietää, ettei Jeesus ollut todellinen Jumalan Poika, joka olisi voinut
tehdä jotain ihmeellistä maan päällä. Liekö siis niin suuri yllätys, että
johtopäätöksenä syntyy samanlainen kuva Jeesuksesta?
Minkälainen sitten on Lüdemannin ”aito”
Jeesus? Jälleen kerran kirjan vastaus on yllätyksetön. Jeesuksen sanotaan
olevan tavallinen juutalainen mies, hurskas uskovainen julistaja, joka odottaa
lopun aikoja ja Jumalan valtakunnan toteutumista. Mitäpä muuta Jeesus voisi
ollakaan, kun hänen jumaluutensa riisutaan kertomuksista pois.
Kriteerien perusluonteesta
Evankeliumitutkimuksen perinteisiä metodeja
ovat lähdekritiikki (eli kirjallisuuskritiikki), muotokritiikki ja
redaktiokritiikki (joka liittyy ns. traditiokritiikkiin). Nämä kaikki koskevan
evankeliumien kokoonpanoa ja pyrkivät selittämään käytettyjä lähteitä ja
tradition mahdollista muuntelua.
Varsinainen historian Jeesuksen opetuksia koskeva metodiikka koskee
Jeesuksen sanojen aitouden kriteerejä. Suomalaisen metodiopin Riekkinen-Veijola
ensimmäisessä painoksessa kriteerejä esiteltiin sivun verran. Toisessa
laitoksessa oli jäljellä enää ylimalkainen esittely ja kehoitus varovaisuuteen
soveltamisessa. Uusimmassa Jeesus-tutkimuksessa ”Nasaretilaisen historia”
puolestaan Syreeni herättää kriteerin jälleen eloon. Niitä käyttää myös
Amerikan ns. Jeesus-seminaari (R. Funk).
Kriteerien käyttö edellyttää tutkijalta jo ennalta näkemystä sekä
Jeesuksen opetuksen luonteesta että varhaisen teologian sisällöstä. Kysymys on
nimittäin teologian eri piirteiden erottamisesta toisistaan. Kriteereiden
avulla on pyritty erottamaan Jeesukselle ominainen opetus toisaalta tuon ajan
juutalaisesta teologiasta ja toisaalta varhaisen, pääsiäisen jälkeisen
seurakunnan opetuksesta.
Yleisimpiä tutkimuksen käyttämiä kriteerejä ovat ns. erilaisuuden kriteeri
(dissimilariteettikriteeri) ja yhdenmukaisuuden
(koherenssin) kriteeri. Erilaisuus on tarkoittanut yksinkertaisesti sitä, että
Jeesuksen aito sana ei saa muistuttaa juutalaista teologiaa. Sen täytyy olla
omaleimainen, koska muuten tutkija pitää sitä jonkun muun juutalaisen
opetuksena, joka on sijoitettu Jeesuksen suuhun. Toisaalta näiden ankarien
kriteerien käyttäjät ovat yrittäneet erottaa Jeesuksen opetuksen pääsiäisen
jälkeisestä opetuksesta. Aito sana ei saa muistuttaa sellaista opetusta, jota
seurakunnassa opetettiin pääsiäisen jälkeen.
Jälkimmäinen
kriteeri puolestaan liittyy “aidoiksi” havaittujen Jeesuksen sanojen
sisällölliseen yhdenmukaisuuteen. Löydetyn Jeesuksen sanojen kokoelman tulee
tutkijoiden mielestä olla riittävän yhdenmukainen, jotta sitä voisi pitää saman
julistajan sanomana. Tämän kriteerin avulla on lisäksi voitu pitää joitain
joukkoon sopivia, mutta muuten epävarmoja sanoja aitoina.
Jo
lyhyt tutustuminen näihin arviointiperusteisiin herättää monia kysymyksiä.
Tutkimukseen perehtymätönkin huomaa heti, että kriteeri katkaisee yhteyden
Jeesuksen ja muun juutalaisuuden väliltä. Jos sitä käyttää tarkasti, pitäisi
olettaa, että Jeesus ei ollutkaan juutalainen eikä lukenut Vanhaa testamenttia!
Yhtä ongelmalliselta vaikuttaa kriteeri, jonka mukaan Jeesuksen ja
varhaiskristillisen seurakunnan välillä ei saisi olla suoraa yhteyttä. Kovin
helppoa ei luulisi tällaisenkaan kriteerin käytön olevan, jos alkuseurakunnan
perusti 12 Jeesuksen opetuslasta. Tätä arviointiperustetta on usein käytetty
erottamaan Jeesuksen puheista kaikki sellaiset lauseet, joissa puhutaan
Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta. Niistä puhuminen ei monien tutkijoiden
mielestä voinut olla etukäteen mahdollista. Eikö Jeesus siis tiennyt
kohtaloaan?
Edellä mainittu Lüdemann ei ota lainkaan
huomioon tämän päivän metodikeskustelua. Nythän on avoimesti todettu, että
tuollaiset kriteerit täyttävä Jeesus olisi täysi ufomies, aito alien.
Hänellähän ei ajatella olevan mitään yhteyttä ympäristöönsä, juutalaiseen
kulttuuriin, uskontoon tai Vanhaan testamenttiin. Hänen sanomansa on lisäksi
kuulijoille sopimaton ja loukkaava, sekä sellainen, että kukaan alkukirkossa ei
viitsinyt enää muistella sitä saati sitten yhtyä sen teologiaan. Näiden
kriteerien Jeesuksella ei ole mitään yhteyttä pääsiäisen jälkeiseen
seurakuntaan. Hän ei siten ole – kuten toivottiin – historian Jeesus, vaan
päinvastoin epähistoriallinen Jeesus erossa kaikesta ympäristöstään.
Toinen
suuri ongelma kriteerien kohdalla koskee teoriaa. Käyttäessään kriteeriä
tutkija joutuu jo ennakolta päättämään, millaista on varhaiskristillisen
seurakunnan teologia ja millaista “historiallisen” Jeesuksen opetus. Eihän hän
muuten voi sanoa, missä nämä kaksi eroavat toisistaan. Mutta jos hän on jo
etukäteen joutunut päättämään, mihin ero perustuu, niin mihin hän enää
tarvitsee tutkimusta? Hänhän jo tietää, millaiseen tulokseen hänen pitää
päätyä.
Perinteiset
kriteerit suhteen ilmaisijoina
Tekstin
arviointi (eli siitä lausuttavien arvostelmien esittäminen) edellyttää
tekstin vertaamista johonkin. Tekstin arvioimisessa on siten kysymys kahden
asian välisestä suhteesta.
Vertailuahan ei voi tehdä ilman suhdetta. On syytä huomata, että useimmat ns.
historiallisen kritiikin kriteereistä ilmaisevat jo sanoinakin suhdetta.
Tällaisia ovat esimerkiksi edellä mainitut dissimilariteetti ja koherenssi.
Vuosisadan
alkupuolen tieteelliselle tutkimukselle oli tyypillistä, että pelkät edellä
mainitut, suhdetta kuvaavat termit esitettiin kriteereinä. Erilaisuus,
dissimilariteetti, ei ollutkaan vertailua, vaan valmis kriteeri, jonka
uskottiin auttavan historian Jeesuksen etsinnässä – tosin ehkä käytännössä
useammin hänen kadottamisessaan. Tämä oli nykytieteen näkökulmasta katsoen
tietysti ylilyönti ja virhearvio, mutta vielä 60-luvun jälkeenkin sitä on
käytetty tutkimuksessa.
Tuollainen käsitys kriteeristä
ei kuitenkaan ole johdonmukainen. Itse
suhde ei voi olla toisen jäsenensä kriteeri. Suhteessa toimii toisen
jäsenen vertailukohtana aina toinen jäsen. Siksi kriteerinä ei voi toimia
esimerkiksi pelkkä samankaltaisuus, “analogia”, tai erilaisuus, “dissimilariteetti”.
Mikään asia ei voi olla vain “erilainen”.
Kriteerinä onkin tosiasiassa aina se näkemys, johon Jeesuksen opetusta
verrataan. Juuri sen kanssa tekstistä tehdyn huomion pitäisi olla analoginen,
yhdenmukainen, tai dissimilaari, erilainen. Olemme päätyneet jälleen kerran
takaisin alkuun. Jos tutkija jo ennalta päättää, millainen Jeesuksen aito sana
ei voi olla, hän varmaankin luokittelee evankeliumit myös sen mukaan. Jos siis
evankeliumeista löytyy Jeesuksen kuuluisa lause: “Ihmisen Poika annetaan
ihmisten käsiin”, se ei ole automaattisesti “samanlainen” kuin seurakunnan
opetus. Toisin sanoen, se ei ole väistämättä seurakunnan keksimä lause, joka
olisi myöhemmin vain laitettu Jeesuksen suuhun – vaikka useimmat radikaalin
kauden tutkijat selittivät sen juuri siten. Historiallisen kritiikin vanhat
kriteerit toimivat siten kehäpäätelmässä. Siksi niiden tieteellinen arvo on mitätön.