Onko luterilaisuus ymmärtänyt Paavalin väärin?
Timo Eskola / STI 2002
Luterilaisuus on perinteisesti tunnettu
siitä, että sen piirissä uskonoppia on muotoiltu Paavalin kirjeiden avulla.
Luther teki suuret löytönsä niin Roomalaiskirjeen kuin Galatalaiskirjeenkin
äärellä. Eräät aikamme eksegeetit ovat kuitenkin lähteneet ristiretkelle
luterilaista tulkintaa vastaan. Heidän mielestään luterilainen käsitys turmelee
sekä juutalaisuudesta että Paavalista annetun kuvan. Lähes kaikki se, mitä
luterilaiset ovat Paavalista opettaneet, pitäisi näiden kirjoittajien mielestä
hylätä.
Kun tutkija Kari Kuula väitöskirjansa
”Laki, liitto ja Jumalan suunnitelma” johdantosanoissa väitti luterilaista
Paavali-tulkintaa vääräksi, hän avasi Suomessa keskustelun, joka muualla jo tunnettiin
(The Law, the Covenant and God’s Plan, 1999). Kuulan teesi ei ollut
vaatimaton: ”olen sitä mieltä, että Luther ja myöhempi luterilainen
perinne ovat perusteellisesti tulkinneet väärin sellaiset perustavat Paavalin
aiheet kuten laki, teot ja armo. Jos luterilainen perinne haluaa yhä perustua
apostolisille ja profeetallisille kirjoituksille, Paavalin pelastusoppi tarjoaa
suunnattoman haasteen.”
Tällainen väite vaikuttaa
raamatuntutkimuksen historiaa tuntemattoman lukijan korvissa mitä ilmeisimmin käsittämättömältä.
Miten Paavalia lukenut Luther ja hänen seuraajansa olisivat voineet ymmärtää
kaiken väärin? Vastaus ei löydy Paavalin kirjeiden eikä Lutherin teosten
ääreltä. Se löytyy eksegetiikan historiasta ja Paavali-tutkimuksen piirissä
vaikuttaneista tulkinnoista.
Ennen siirtymistä raamatuntutkimuksen
pariin on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota dogmatiikan asiantuntijoihin.
Kuulan avaus herätti nimittäin jo tuoreeltaan vastareaktion. Hänen
väitöstilaisuudessaan Luther-tutkija, tohtori Sammeli Juntunen käytti
ylimääräisen opponentin puheenvuoron. Juntunen kritisoi ankarasti Kuulan tapaa
käyttää Paavalin tekstejä. Puheenvuoronsa lopussa hän totesi, että
väitöskirjassa ei ole pitävästi osoitettu mitään, mikä oikeuttaisi kirjan alun
hätkähdyttäviin väitteisiin. Juntusen mielestä olisi ikävää, jos kirjaa sen
avausteesin perusteella markkinoitaisiin julkisuudessa ”tieteellisenä”
näkemyksenä Paavalin ja pelastusopin suhteesta. Puheenvuoro on pääosiltaan
julkaistu myöhemmin Teologisessa Aikakauskirjassa (TA 3/2000, 222-227).
Uusi perspektiivi
Mistä tällainen keskustelu nousee?
Lähtökohtana on ns. uusi Paavali-tutkimus, ”new perspective on Paul”, kuten
sitä kirjallisuudessa kutsutaan. Jo vuonna 1977 E. P. Sanders julkaisi
tutkimuksen Paul and Palestinian Judaism, jossa hän määritteli Paavalin ja
juutalaisuuden välisen suhteen uudelleen. Sanders kritisoi perinteistä, lähinnä
luterilaista juutalaisuuden tutkimusta, jonka mukaan juutalaisuus oli ankara
lakiuskonto. Tässä mallissa Paavalista tuli ensimmäinen armouskon julistaja.
Sandersin mukaan jo vanha liitto oli
armoliitto. Siksi hän määritteli vanhan liiton lakikäsityksen
”liittonomismiksi”. Sen mukaan lain noudattaminen oli pelkästään vastaus
Jumalan tarjoamaan armoon. Kristuksen seuraajien ja juutalaisuuden välinen
ongelma ei siten voinut varsinaisesti koskea lakia. Sandersin suuren teesin
mukaan Paavalin mielestä juutalaisuudessa oli lopulta vain yksi ongelma: se ei
ollut kristinuskoa!
Kuka sitten on väittänyt, että vanhassa
liitossa ei ollut armoa? Luther tuskin teki niin. Luterilainen perinnekin on
jatkuvasti vedonnut Vanhan testamentin armolupauksiin puhuessaan pelastuksesta.
Tietty vastakkainasettelu löytyy kuitenkin, kun tullaan ajassa lähemmäs
”valistunutta” Eurooppaa.
Eurooppalainen teologia oli 1800-luvulta
lähtien omaksunut monia juutalaisvastaisia asenteita, jotka olivat tyypillisiä
kulttuurin kaikilla aloilla. Näin syntyi virheellinen käsitys juutalaisuuden
luonteesta. Erityisesti saksalaisessa tutkimuksessa juutalaisuus ja Vanha
testamentti samastuivat lakiin ja Uusi testamentti evankeliumiin.
Juutalaisuutta pidettiin lakihenkisenä ja ahdasmielisenä uskontona. Tutkijoiden
asenteet olivat siten samat kuin muun kulttuurin juutalaisvihamielisissä
käsityksissä.
Tässä mielessä Sandersin kritiikki
juutalaisuuden tutkimuksesta oli epäilemättä tarpeellista. Vanhan testamentin
uskoa ja Paavalin ajan juutalaisuutta on tarkasteltava asiallisesti ja niiden
omilla ehdoilla. Sandersin ajatus oli hyvä, mutta hänen tutkimusasetelmansa
hieman puutteellinen. Sanders nimittäin oli tehnyt löytönsä tutkimalla Raamatun
jälkeistä, rabbiinista juutalaisuutta. Kaikkia sen käsityksiä ei voi soveltaa
Paavalin ajan juutalaisuuteen. Juutalaisuuden tutkimus onkin Sandersin jälkeen
edennyt aivan uudelle tasolle. Uuden testamentin ajan juutalaisuuden monissa
ryhmissä lain ja armoliiton välinen suhde ei ollut sellainen kuin Sanders antoi
ymmärtää.
Sandersin kirjalla oli kuitenkin yksi perin
näkyvä seuraus. Hän nimittäin esitti, että Paavali oli oikeasti kiinnostunut
vain Kristuksen kohtaamisesta. Kaiken muun, kuten lakiteologian ja opetuksen
vanhurskauttamisesta hän ikäänkuin päätteli taaksepäin. Ratkaisu eli Kristus
oli siis ensin, ja ongelma piti päätellä. Vaikka Sanders itse sovelsi löytöään
varsin maltillisesti Paavalin kirjeisiin, hän tuli nikkaroineeksi melkoisen
Pandoran lippaan eksegetiikan hyllyyn. Hänen jälkeensä erityisesti Durhamin
professori James Dunn ja Helsingin yliopiston Uuden testamentin professori
Heikki Räisänen ovat jatkaneet keskustelua Paavalin tulkinnasta uutta
näkökulmaa hyväksikäyttäen.
Luterilaisuus maalitauluna
Kirjoittaessaan Roomalaiskirjeen
kommentaariaan brittiläinen eksegeetti James Dunn tarttui hanakasti Sandersin
esittämään teesiin. Jos luterilaiset tutkijat lähinnä Saksassa olivat antaneet
juutalaisuudesta väärän kuvan, ja jos Paavalin käsitykset laista ja
vanhurskauttamisesta olivat todellisuudessa toissijaisia ajatuksia Kristuksen
kohtaamisen rinnalla, kaikki tulkinta tuli uudistaa.
Mistä virheellinen Paavali-kuva sai
alkunsa? Dunnin mukaan kyse ei ole pelkästään siitä vääristyneestä kuvasta,
jonka länsimainen raamatuntutkimus on antanut juutalaisuudesta. Ongelman
lähtökohtana on Luther, jonka jälkeen Paavalia on tulkittu uskonpuhdistuksen
näkökulmasta.
”Uskonvanhurskauden vastakohta – josta
Paavali puhuu tekojen vanhurskautena – ymmärrettiin järjestelmänä jossa
pelastus ansaittiin hyvien tekojen
ansiosta. Tämä perustui... osin siihen, että uskonpuhdistuksessa hylättiin
järjestelmä, jossa aneita voitiin ostaa ja ansioita kerättiin... ja
virheellinen tulkita johtui siitä, että tämä vastakkainasettelu heijastettiin
takaisin Uuden testamentin aikaan. Silloin oletettiin, että Paavali vastusti
farisealaista juutalaisuutta täsmälleen samasta syystä kuin Luther vastusti
uskonpuhdistusta edeltänyttä kirkkoa...” (Dunn, Romans, lxv).
Dunn on siten määritellyt kaikkein
selkeimmin uuden Paavali-tutkimuksen tulkinnalliset, hermeneuttiset,
periaatteet. Hänen mukaansa Paavalin vanhurskauttamisopin tulkinta saatiin
uskonpuhdistuksesta. Anekauppa antoi juutalaisuudelle roolin, ja Lutherista
tuli ”oikean”, reformatorisen Paavalin malli. Paavalia oli Dunnin mukaan luettu
luterilaisten silmälasien avulla.
Dunn itse ei tosin väittänyt, että kaikki
Paavalin teologia pitäisi määritellä pelkäksi keksinnöksi. Hän ei vielä
ajatellut, että Paavalin lakiteologia tai vanhurskauttamisoppi olisivat vain
tuulesta temmattua fiktiota. Dunnin mukaan Paavali itsekin oli liittonomisti.
Hän katsoo Paavalin jatkaneen aikansa juutalaisuuden linjalla lisäten siihen
vain messiaanisen piirteen, Kristuksen tuoman sovituksen.
Näin itse asiassa juuri Dunn on nostanut
tunnustuskunnat tulkintaa koskevan keskustelun piiriin. Sandersin selitystä
kyllä käytettiin tässä prosessissa apuna, mutta hän itse ei vielä laajentanut
keskustelua kirkkojen tunnustuksiin sitoutuneen raamatuntulkinnan alueelle.
Keskustelu laajenee
Dunnin nostattama kritiikki johti
1990-luvulla virkeään vuorovaikutukseen Sandersin seuraajien ja saksalaisten
luterilaisten välillä. Saksalaiset tutkijat eivät niin vain hyväksyneet heidän
tulkintaperinnettään vastaan suunnattua kritiikkiä. He katsoivat, että
tutkimuskohde on monipuolisempi kuin mitä Sanders ja Dunn olivat antaneet
ymmärtää. Keskustelua käytiin erityisissä symposiumeissa, joissa puitiin
Paavali-tulkintoja puolin ja toisin. Osa tällaisista keskusteluista on
dokumentoitu Dunnin toimittamassa kokoomateoksessa Paul and the Mosaic Law (The
Third Durham-Tübingen Research Symposium on Earliest Christianity and Judaism,
Durham, 1994. Mohr, Siebeck, Tübingen, 1996).
Kokoelman lähtökohtana on jännite ns. uuden tutkimussuunnan ja luterilaisen
Paavali-tulkinnan välillä. Kuten Dunn toteaa, saksalaiset tutkijat eivät ole
olleet ihastuneita saamastaan leimasta virheellisen tutkimuksen edistäjinä.
Tämä asetelma ei ole kuitenkaan synnyttänyt täyttä välirikkoa, vaan päinvastoin
johtanut esillä olevan symposiumin kaltaiseen vuorovaikutukseen. Kokoelmaa
voidaankin pitää pyrkimyksenä uusien vastausten löytämiseen. Vaikka Dunn joutuu
toteamaan, että osanottajat eivät varsinaisesti ”muuttaneet mieltään” kokouksen
johdosta, on vuoropuhelu kaikesta huolimatta edennyt. Dunn katsoo, että
avainteemana kaikessa on se, miten toisen temppelin ajan juutalaisuus
ymmärretään. Tässä hän on varmasti oikeassa. Jokainen Paavali-tulkinta on olennaisesti
sidoksissa siihen, millaisena sen ajan juutalainen teologia nähdään.
Suomalaisia reaktioita
Miten sitten pitäisi arvioida Sandersin
merkitystä suomalaiselle tutkimukselle? Jo edellä on viitattu siihen, että
professori Räisänen oli yksi keskeisiä Sandersin ajatusten eteenpäin
kehittäjiä. Hän on tuonut uutta Paavali-tulkintaa Suomessa esille sekä
kansanomaisissa kirjoituksissaan että tieteellisissä tutkimuksissa.Kirjassaan
Uuteen uskoon Räisänen esittelee Sandersin pääajatuksia lukijoilleen. Hän muistuttaa
esimerkiksi: ”Koska Kristus on pelastuksen ainoa perusta – Paavalin
lähtökohta, joka viime kädessä perustuu hänen Kristus-kokemukseensa – muuta
perustusta ei voi olla... Paavalin päättely kulkee Sandersin sanontaa
käyttääkseni ’takaperin’, ratkaisusta pulmaan. Juutalaisuuden varsinainen vika
on Paavalin kannalta todellakin siinä, ettei se ole ’kristinuskoa’.” (Uuteen
usk., 73-74).
Tätä taaksepäin päättelyn mallia Räisänen
oli jo aiemmin soveltanut tieteellisessä tutkimuksessaan Paul and the Law.
Siinä hän – toisin kuin Dunn – esitti, että Paavali oli tarkoituksella antanut
juutalaisuudesta vääristellyn kuvan. Räisäsen mukaan Paavalin opetus laista oli
kaikkineen taaksepäin pääteltyä. Hänen mukaansa Paavali ei ollut tässä edes
mitenkään johdonmukainen. Eri kohdissa Paavali selitteli lakia eri tavoin,
koska hänellä ei ollut mitään selkeää käsitystä lain ongelmista – ongelmathan
olivat keksittyjä, eivät todellisia.
Räisäsen mukaan Paavali toteutti tiettyä
psykologista lainalaisuutta kirjoittaessaan laista. Hän yritti jälkikäteen
järkeillä (secondary rationalization) lain kielteistä merkitystä, vaikka
sellaista ei juutalaisuuden näkökulmasta katsoen ollut olemassa (Paul and the
Law, 201). Räisäsen mukaan kyse oli pelkästään Paavalin pyrkimyksestä löytää
jonkinlainen hätäinen selitys sille, miksi kristinusko on erilaista kuin
perinteinen juutalaisuus.
Sama taaksepäin päättelyn malli näkyy
suorastaan puhtaaksi viljeltynä Räisäsen oppilaan, Kari Kuulan Paavali-kirjassa
(Paavali. Kristinuskon ensimmäinen teologi. Edita, Helsinki, 2001). Hän
selittää esimerkiksi Paavalin opetukset synnistä, laista ja
vanhurskauttamisesta sen avulla. Paavalilla ei siis ollut oikeastaan selvää
käsitystä synnistä ja lain merkityksestä. Hän oli löytänyt vain pelastuksen
Kristuksessa jonkinlaisena sisäisenä kokemuksena. Sen jälkeen koko hänen
teologiansa oli päättelyä taaksepäin. Vastaus oli valmiina, kysymys piti
keksiä.
Tämän käsityksen Kuula soveltaa Paavalin
teksteihin äärimmäisellä tavalla. Hän katsoo Paavalin päätelleen jopa
näkemyksensä synnistä saman mallin avulla. ”Paavalin syntikäsityksessä tulee
hyvin esiin se, että hänen kristologiset vakaumuksensa ohjasivat hänen
ajatteluaan. Hän päätteli synnin luonteen ja olemuksen pitkälti sen
perusteella, mitä hän uskoi pelastuksesta, jonka Jumala oli valmistanut
Kristuksessa. Hän ikäänkuin päätteli lääkkeen luonteesta taudin olemuksen.”
(Paavali, s. 126).
Jotta Kuulan ajatus olisi mielekäs, pitäisi
olettaa, että juutalaisuudessa ei puhuttu synnistä juuri lainkaan, tai ainakaan
sitä ei käsitelty samalla vakavuudella kuin Paavalin teksteissä. Tuskinpa
kukaan Vanhan testamentin profeettojen kirjoja lukenut voi hyväksyä tällaista
väitettä. Virhettä ei lievennä se Kuulan varaus, että Paavalin ei tarvinnut
keksiä syntiä tyhjästä. Hänen näkemyksensä kannalta on olennaista vain se, että
Paavali päätteli kaikki näkemyksensä taaksepäin.
Vastaavalla tavalla Kuula selittää Paavalin
käsitystä vanhurskauttamisesta: ”Hän kehitti opin vanhurskauttamisesta
puolustaakseen pakanoiden asemaa Kristus-uskossa, muuta itsenäistä merkitystä
vanhurskauttamisella ei ole.” (s. 261). Kuulan mukaan Paavalin käsitys
vanhurskauttamisesta on pieni sivuteema, jonka tämä päätteli taaksepäin
tarvitessaan perusteen pakanoiden pelastumiselle.
Jos tämä on Kuulan keskeisin peruste sille,
että Lutherin löydöt Paavalin kirjeiden äärellä olivat virheellisiä, ei
väitteellä juuri ole kantavuutta. Tekijän olisi kannattanut tutustua hieman
tarkemmin Paavalin ajan juutalaisuuteen. Vanhurskaus oli kestoteema
juutalaisessa teologiassa sekä lain pohdinnan yhteydessä että pelastusta
käsiteltäessä. Sekä juutalaisen viisausteologian kirjoitukset että Qumranin
kirjaston teokset ovat täynnä tällaista pohdiskelua. Paavalin oman pohdinnan
motiivit eivät tulleet pakanoiden aseman oikeuttamisesta, vaan juutalaisesta
pelastusopista.
Paavalin opetuksessa ainutlaatuista oli se,
että hän liitti vanhurskauttamisen Jeesuksen kuolemaan. Jeesus hankki
lunastuksen suorittamalla ylimmäisen papin tehtävän Jumalan kasvojen edessä.
Hänet “Jumala on asettanut armoistuimeksi” (Room. 3:25; 1938 käännös). Hänen
verestään on tullut sovituksen veri, joka sovittaa kaikkien Aadamin
jälkeläisten synnit Jumalan edessä. Sen jälkeen vanhurskaus annetaan lahjaksi,
koska lunastushinta on maksettu. Antamalla vanhurskauden lahjaksi Jumala
osoittaa omaa vanhurskauttaan, koska hän vanhurskauttaa sen, jolla on usko
Jeesukseen (Room. 3:26). Esitetyt esimerkit osoittavat, että Sandersin
esittämän perusteesin sokea soveltaminen Paavalin teksteihin johtaa itse
tekstien vääristelyyn ja monien merkittävien aiheiden sivuuttamiseen. Paavalin
ja Lutherin välisen suhteen arvioimiselle tällaisilla pyrkimyksillä ei ole
juuri mitään annettavaa.
Paavali ja Luther
Osuuko ”uuden näkökulman” Paavali-kritiikki
luterilaisuuteen? Onko juutalaisuutta tulkittu pelkästään anekaupan lävitse?
Onko Paavalista tehty toinen Luther, jolla oli oma uskonpuhdistuksensa?
Räväkkään uudelleentulkintaan pyrkineet tutkijat ovat tehneet useita virheitä
selityksessään.
1. Ensinnäkin on pantava merkille, että
Paavalille ns. kristinusko oli nimenomaan juutalaisuutta. Hän itse ei edes
käytä kirjeissään tuota myöhäsyntyistä termiä ”kristinusko”. Eksegeettisessä
mielessä on siis perin outoa väittää juutalaisuuden vian olleen siinä, että se
ei ollut kristinuskoa. Paavali katsoi itse edustavansa parasta Abrahamin uskoa,
jossa vanhan liiton lupaukset täyttyvät. Paavali ei kirjeissään perustele uuden
uskonnon syntyä. Hän perustelee uskoa juutalaisten Messiaaseen. Sanders teki
lähtökohdissaan siten huomattavan virheen, jota muut saman linjan tutkijat
eivät näytä koskaan korjanneen.
2. Toiseksi ”uuden suunnan” tulkitsijat
ovat antaneet Paavalin ajan juutalaisuudesta liian kapean kuvan. Tämäkin virhe
perustuu Sandersin puutteelliseen tutkimukseen. Hän loi teoriansa melko
yhtenäisen, rabbiinisen juutalaisuuden perusteella, ja sovelsi näkemyksensä sen
jälkeen kaikkiin muihin teksteihin. Muut tutkijat ovat myöhemmin osoittaneet
hänen käsitystensä vajavuuden.
Juutalaisuudessa oli monia ryhmiä ja
monenlaista teologiaa. Yhden ryhmän käsitykset edustivat aika tarkasti
”liittonomismia”. Sen ryhmän muodostivat saddukeukset. Heidän uskonsa ja
uskontonsa suhtautui lakiin vain arkielämää koskevana hyvänä säädöksenä. Tämä
tosin johtui siitä, että he eivät uskoneet Jumalan tuomioon ja kuoleman
jälkeiseen elämään. Niissä ryhmissä, joissa tuomion tuntu oli läheinen, myös
lain noudattamista pidettiin yleensä pelastuksen ehtona – ei sen seurauksena.
Paavali oli korkeasti oppinut fariseus,
joka tunsi hyvin aikansa käsitykset. Hän rakensi omaa Kristus-keskeistä
teologiaansa käyttäen aivan samaa terminologiaa kuin hänen Kristusta
tuntemattomat ystävänsäkin. Paavalin ei tarvinnut keksiä käsitteitä laki, armo,
synti, tuomio, lunastus ja vanhurskauttaminen. Lähes kaikki tuntemamme
juutalaiset teologit Paavalin aikaan – ns. toisen temppelin aikakaudella –
pohtivat näihin termeihin liittyvää teologiaa.
3. Sitä kukaan ei liene koskaan kiistänyt,
että Paavali selitti juutalaisen teologian ongelmia Kristuksen uhrikuoleman,
sovitustyön ja ylösnousemuksen näkökulmasta. Jos Sanders seuraajineen haluaa
korostaa tätä ajatusta, se ei raamatunselityksen piirissä ole kovinkaan uusi.
Kuitenkin sellainen väite, että Paavali olisi keksinyt teologiset ongelmat
omasta päästään, perustuu puutteelliselle juutalaisuuden tuntemiselle. Itse
asiassa Paavali vastasi oman aikansa kaikkiin suuriin teologisiin
kysymyksiin: kysymyksiin lain merkityksestä, synnin kauhistuttavuudesta,
tahdon vapaudesta, kuuliaisuudesta ja pelastuksesta, valitun kansan asemasta,
Jumalan tuomiosta, kärsimyksen ongelmasta ja Jumalan uskollisuudesta, Daavidin
suvun Messiaan odotuksesta, hurskaan sovittavasta kärsimyksestä ja uuden elämän
toivosta ylösnousemuksen kautta.
Teologisina ongelmina nämä aiheet olivat
olemassa jo kauan ennen Paavalia. Niistä oli kirjoitettu useita kirjoja, jotka
ovat säilyneet meidän luettaviksemme. Paavali vastasi tällaisiin pohdintoihin
julistamalla juutalaisten Messiasta, sovituksen ja pelastuksen tuojaa.
4. Mitä tällaisten näkökulmien edessä
pitäisi ajatella luterilaista tulkintaa vastaan esitetyistä väitteistä?
Konkreettiset esimerkit valaisevat asiaa parhaiten. Lutherille tärkeä ristin
teologia oli epäilemättä myös Paavalille tärkeä. Se merkitsi toisaalta syntien
sovittamisen ja anteeksiantamisen perustaa, ja toistaalta antoi perusteen
tulkita temppelikultti uudelleen (Room. 3:23-26).
Ajatukset kaikkien ihmisten syntisyydestä
ja heidän suoranaisesta sitomisestaan synnin ja tuomion alle (Room. 3:9; 11:32)
puolestaan johtavat suoraan Lutherin tärkeään pohdintaan ”sidotusta
ratkaisuvallasta” eli ihmisen sidonnaisuudesta pelastuksen suhteen. Nämä
käsitykset puolestaan päätyvät molemmilla tahoilla Roomalaiskirjeen neljännen
luvun suureen teemaan Abrahamin uskosta: Jumalan vanhurskauttaa
jumalattoman.
Olisi varsin asiantuntemantonta väittää,
että käsitys syntisen vanhurskauttamisesta johtuisi pelkästä keskiajan
anekaupan soveltamisesta Paavalin aikaan. Ajatus on Paavalin keskeisintä
pelastusopetusta ja omalta osaltaan vastaa siihen teologiseen pohdintaan, jota
monet juutalaiset harjoittivat. Niin viisausteologiassa kuin Qumranissa
keskusteltiin lähes loputtomasti pelastumisesta. Paavalin vastaus korosti
Jumalan omaa armotyötä Kristuksessa, omassa Pojassaan.
Yhtäläisyydet Paavalin ja Lutherin välillä
eivät lopu. Molemmille ajatus lain mahdottomuudesta pelastuksen tuottajana ja
evankeliumin luonteesta armon lahjoittajana on luovuttamaton. Molemmat
pitäytyvät tarkasti käsitykseen Jumalan tuomion todellisuudesta. Lisäksi
molemmat julistavat ylösnousemuksen toivoa. Paavalin ja Lutherin välille on
suorastaan mahdotonta luoda todellista välirikkoa.
5. Uusi näkökulma Paavaliin on siten
rikastuttanut tutkimusta vain rajatusti. Sen heikkoudet saattavat itse asiassa
viedä pohjaa pois jopa sen myönteisiltä ansioilta. Sanderin 1970-luvun
tutkimuksen epäilemättömiin ansioihin kuuluu huomion kiinnittäminen
juutalaisuuden tutkimukseen. Moni virheellinen asenne on muuttunut
tutkijayhteisössä sen jälkeen. Vaikka Sandersin analyysejä on jouduttu
korjaamaan merkittävästikin, kysymyksenasettelun herättämistä on jo itsessään
syytä arvostaa.
Sandersin seuraajien ylilyönnit ovat ehkä
olleet eräänlaisia tutkimuksen ja keskustelun kentälle heitettyjä koepalloja.
Sellaisina ne ovat hetken aikaa kiinnostavia, mutta pysyvämpää arvoa niillä ei
näytä olevan. Paavali-tutkimuksen kaventaminen tunnustuskuntakysymykseksi on
ollut melko hyödytöntä. Paavali-tulkinnan väittäminen pelkäksi anekaupan
uudelleentulkinnaksi osoittautuu pian pinnallisuudeksi, joka ei tiedosta
Paavalin teologian ja luterilaisen tulkinnan syvempiä yhteyksiä.
Kaikkein ongelmallisimmaksi teesiksi on
osoittautunut ns. taaksepäin päättelyn ajatus. Paavalin teologiaa on
historiallisen tutkimuksen piirissä mahdotonta runnoa yhteen kaavaan, jossa
todelliset teologiset ongelma-alueet kiistetään. Tutkimus on päinvastoin vuosi
vuodelta osoittanut yhä tarkemmin, että Paavalin teologia vastasi oman aikansa
juutalaiseen pohdintaan. Teologisia kysymyksiä ja niissä käytettyjä termejä ei
tarvinnut keksiä. Uutta ja yllättävää olivat vain Paavalin antamat vastaukset.
Niitä hänen juutalaiset ystävänsä eivät voineet hyväksyä – ainakaan joutumatta
itsekin Israelin Messiaan puhuteltaviksi.