Dos. Timo
Eskola
Kant uutena
Lutherina kristillisen etiikan määrittelyssä
Onko olemassa kristillistä etiikkaa?
”Moraalia ei
tarvitse todistella, se on meissä.” Näin aloittaa Jorma Laulaja kirjansa Elämän oikea ja väärä. Laulaja
hahmottelee ”luterilaisen etiikan” siten, että sen lähtökohtana on etiikan
yleisinhimillinen perusta. ”Myös kristillisessä kirkossa oikeaa ja väärää
pohditaan kaikille ihmisille yhteiseltä moraaliperustalta.” (s. 12). Luontainen
tai yhteinen moraalitaju sisältää Laulajan mukaan ”saman asian, minkä Jeesus
opetti vuorisaarnassa” (s. 18). Vaikka luonnollinen moraalitaju Laulajan mukaan
”heikkenee ja käpertyy” ilman julistusta, tämäkin vain ”vahvistaa ihmisessä
luonnostaan olevaa moraalista tajua” (s. 42). Keskeisimpänä periaatteena hän
pitää ns. kultaista sääntöä, joka löytyy monista uskonnoista ja monien
filosofien teoksista (44-46).
Riekkisen ja Kuulan etiikan tulkinnassa (Paavalin jalanjäljissä) esiintyy vielä
voimakkaampi vastakkainasettelu. Raamatun ilmoitusluonne koskee vain
hengellistä sanomaa. ”Eettiset ja elämäntapaan liittyvät lausumat puolestaan
saavat velvoittavuutensa siitä, että järki ja yleisinhimillinen taju oikeasta
yhtyy niihin.” (s. 77). Tästä seuraa tulkinnan periaate: ”Tämän periaatteeen
avulla voimme tunnistaa, mitkä Raamatun elämäntapaan liittyvistä ohjeista ovat
kulttuurisidonnaisia ja vanhentuneita, ja mitkä voimassa kaikkina aikoina.”
Lutherin opetuksessa etiikka sentään
perustui vielä Raamatun sanaan ja kymmeneen käskyyn ja ihmisen tahdon
katsottiin yleensä toimivan niitä vastaan.
”Voi hyvä
Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei
varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään, ja valitettavasti
myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan.
Kaikkien heidän kuitenkin pitäisi olla kristittyjä, kastettuja ja pyhän
ehtoollisen sakramentin nauttijoita, vaikka eivät osaa Isä meidän -rukousta,
uskontunnustusta eivätkä kymmentä käskyä. He antavat elämänsä kulua niin kuin
tyhmän karjan ja järjettömien sikojen elämä kuluu. Evankeliumin tultua nyt
julki he ovat silti oppineet todella mestarillisesti väärinkäyttämään kaikkea
vapautta.” (Vähä kateksimuksen
esipuhe).
Mistä muutos siis johtuu? Mikä turmeli
luterilaisen etiikan?
Kant ja järjen hallitsema maailma
Luterilaisen
etiikan ja myös teologian saattoi murrokseen huomenna (12.2.2004) juhlittava
saksalainen filosofi Immanuel Kant
(1724-1804). Kantin pääteokset ovat Puhtaan
järjen kritiikki (1781) ja Käytännöllisen
järjen kritiikki (1788). Uskontoa hän käsitteli teoksessa Uskonto puhtaan järjen rajoissa esitettynä
(1793). Kaikissa teoksissaan Kant pohti myös Jumala-kysymystä.
Puhtaan järjen kritiikki käsitteli
tietoteoriaa. Kantia ennen esimerkiksi Locke oli esittänyt, että ihmisen mieli
on kuin tyhjä taulu, johon ulkomaailma piirtää hahmonsa. Kant käänsi tämän
kuvion aivan toisin päin. Hänen mukaansa tieto jäsentyy vain mielessä olevien
kategorioiden mukaan. Ihminen piirtää taulunsa itse. Näin rationalismi, järjen
korostus, huipentui äärimmilleen. Jopa syyn ja seurauksen käsitys johtuu siitä,
että tulkitsemme jonkin asian toisen syyksi. Olennaista on ”puhdas järki”, joka
määrää tiedon lopullisen luonteen. Ding an Sich on arvoitus, ja sitä vain
lähestytään.
Kant jakoi tiedon kahtia. Apriorinen tieto
ei vaadi havaintoja, vaan sen ihminen tietää itsestään. Empiirinen tieto taas
on aposteriorista, aistihavainnon tuottamaa. Puhtaat kategoriat ovat
apriorisia.
Kant käytti myös kymmeniä sivuja
osoittaakseen, että klassiset jumala-todistukset (ontologinen, kosmologinen ja
fysiologinen) eivät päde. Puhtaan järjen alueella ne eivät anna tietoa
Jumalasta.
Puhtaan järjen ohjaama etiikka
Käytännöllisen
[”Käytöllisen”] järjen kritiikki on Kantin etiikka. Ensinnäkin Kant ajattelee,
että eettinen tietoisuus on universaalia. Jokainen voi tietää itsestään
eettisen ihanteen. Perusteena on ennen kaikkea se, että moraalia koskeva tieto
on hänen mukaansa apriorista tietoa. Sitä ei tarvitse todentaa
aistihavaintoihin perustuvalla tiedolla. Tapojen
metafysiikan kirjassaan Kant halusi tutkia ”mahdollisen puhtaan tahdon aatetta ja alkuperusteita” (s. 73). Teoksessaan hän
totesi, että pelkkään järkeen liittyvät eettiset tekijät ovat apriorisia:
”Sillä jos yksin järki määrää
käyttäytymisen... sen täytyy tehdä se välttämättömästi a priori.” (Siveysopilliset pääteokset, 118).
Käytöllisen järjen kritiikissä Kant sitten
pohti tahdon merkitystä. ”Edellyttäen, että tahto on vapaa: on löydettävä se
laki, joka yksin kykenee välttämättömästi määräämään sitä.” (s. 198). Tästä
seurasi johtopäätös, joka luonnollisesti on sama kuin metafysiikan kirjassa:
”Puhdas järki on yksin itsessään käytöllinen ja antaa (ihmiselle) yleisen lain,
jota sanomme siveyslaiksi.” (Siveysopilliset
pääteokset, 202).
Toiseksi Kant ajatteli, että tästä
tietoisuudesta seuraa vaatimus elää oikein: kategorinen imperatiivi. Koska
ihminen tietää, mikä on oikein, hänen tulee pyrkiä elämään oikein. Tämän
”peruslain” Kant määrittelee teoksissaan monta kertaa ja monella tapaa, esimerkiksi
näin: ”Toimi niin, että tahtosi maksiimi aina samalla voi päteä yleisen
lainsäädännön periaatteena.” (Siveysopilliset pääteokset, 200; vrt.
86). Kultaisen säännön tapaan Kant totesi myös, että ihmistä ei sovi koskaan
käyttää välineenä, vaan hän on aina ”tarkoitusperä sinänsä” (324).
Kolmanneksi Kant johti uskonnon
mielekkyyden ja Jumalan olemassaolon korkeimman hyvän käsitteen kautta (ks.
Ruokanen, Hermeneutica moderna,
42-43). Apriorinen moraalikäsitys on siten ainoa tapa arvioida Jumala-käsitystä
puhtaan järjen avulla. Tätä ajatusta tukee edelleen Kantin tulkinta rakkauden
kaksoiskäskystä: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin
itseäsi.”
”Sillä se käskynä vaatii kuitenkin kunnioitusta lakia kohtaan,
joka käskee rakastamaan eikä jätä mielivaltaisen
valitsemisen varaan sen periaatteeksi ottamista. Mutta rakkaus Jumalaan haluna
(patologinen rakkaus) on mahdoton; sillä Jumala ei ole aistien esine. Rakkaus
ihmisiin on tosin mahdollinen, mutta se ei ole käskettävissä; sillä ei ole
kenenkään ihmisen vallassa rakastaa toista pelkästä käskystä. Niin muodoin tuolla keskeisimmällä lailla ymmärretään
yksistään käytöllistä rakkautta. Jumalaa rakastaminen on tässä
merkityksessä hänen käskyjensä mielihyvällä
noudattamista; lähimmäistä rakastaminen on kaikkien velvollisuuksien häntä
kohtaan mielihyvällä täyttämistä.” (Siveysopilliset
pääteokset, 264; kursivointi minun).
Kantin etiikka herättää siten jo käsityksen
siitä, että uskonto redusoituu eettiseen pyrkimykseen. vielä tarkemmin tämä
näkemys tulee kuitenkin esille Kantin teologiassa.
Puhtaan järjen uskonto: kristinuskon
eettinen perusrakenne
Teologia
nousee ratkaisevalla tavalla esille Kantin kirjassa Uskonto puhtaan järjen
rajoissa esitettynä (Die Religion
innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft). Sen käsitys uskonnosta ja
tulkinta luterilaisesta uskosta perustuu kahteen edellä esiteltyyn teokseen.
Uskonnollinen tieto on apriorista ja siksi luonteeltaan eettistä. Todellinen
uskonto on siten Kantin mukaan pyrkimystä eettisesti arvokkaaseen elämään. Näin
ihminen pääsee vapautumaan sidonnaisuuksiensa kahleista. Ilmoitustietoahan
hänen mukaansa ei varsinaisesti ole olemassa – eikä siten ilmoitusteologiaa.
Kantin perusteesi näkyy jo kolmannen osion otsikosta: ”Filosofinen
selonteko hyvyyden periaatteen voitosta perustettaessa Jumalan valtakuntaa maan
päälle”. Kant piti puhtaan järjen avulla määriteltyä kirkkoa Jumalan
valtakuntana. Hänen hermeneutiikkansa tavoitteena oli sovittaa tuo käsitys yhteen
Raaman sisällön kanssa. ”Vain puhdas uskonnollinen usko voi toimia universaalin
kirkon perustuksena; sillä vain sellaisen rationaalisen uskon voivat kaikki
uskoa ja omaksua, kun taas historiallinen usko – joka perustuu vain faktoihin –
voi ulottaa vaikutuksensa vain niin pitkälle kuin se sattuu ulottumaan.” (III
1.5.).
Teologinen hermeneutiikka jäsentyy
ensimmäisen periaatteen mukaan. Uskon perusta löytyy moraalista. ”Koska käsky
tehdä velvollisuutensa on ehdoton, on välttämätöntä, että ihminen tekee siitä –
maksiimina – uskonsa perustan. Se tarkoittaa, että hän aloittaa elämänsä
parantamisen ylimmäisenä ehtona, jonka piirissä pelastava usko voi esiintyä.”
(III 1.6.)
Tämä käsitys joutuu luonnollisesti
jännitteeseen klassisen pelastusopin kanssa. Niinpä Kant esittää sen
uudelleentulkintaa. Järki sanoo hänen mukaansa, että ihmisen ulkopuolella tehty
sovitus ei missään nimessä voi riittää armahduksen perusteeksi ja Jumalan
valtakunnan tieksi. Sitä tulee siksi pitää ehdollisena. Ihmisen täytyykin
ajatella, että hänen tulee ensin parantaa elämäänsä siinä määrin, kuin se on
hänelle mahdollista: ”Asia on näin, koska historiallinen tieto sovituksesta
kuuluu seurakunnan uskoon, kun taas parannettu elämäntapa kuuluu ehtona
puhtaaseen moraaliseen uskoon. Siksi jälkimmäistä tulee pitää tärkeämpänä kuin
edellistä.” (III 1.6.).
Koska universaali uskonto perustuu
puhtaaseen järkeen, edes perinteisiä uskontojen välisiä eroja ei enää voi pitää
olennaisina. Kantin mukaan on olemassa ainoastaan yksi todellinen uskonto. ”On
vain yksi tosi uskonto; mutta uskoja voi olla monenlaisia. Lisäksi voidaan
sanoa, että jopa erilaisissa kirkoissa, jotka eroavat toisistaan uskon luonteen
erilaisuuden perusteella, voidaan kuitenkin löytää yksi ja sama tosi uskonto.
Siksi on sopivampaa (kuin todellisuudessa on tapana) sanoa, että tämä
ihminen edustaa tätä tai tuota uskoa (juutalaista, muhamettilaista,
kristillistä, katolista, luterilaista) kuin sanoa, että hän edustaa tätä tai
tuota uskontoa.” (III 1.4.)
Kristikunnan varsinainen sanoma on siis
sama kuin puhtaan järjen uskonnon: moraalisen Jumalan valtakunnan
toteutuminen maan päällä. Kantilla on ajatus uskontojen
kehittymisestä: ”lopulta uskonto vähitellen vapautetaan kaikista
empiirisistä perusteista ja kaikista historiaan pitäytyvistä säädöksistä jotka
seurakunnallisen uskon avulla yhdistävät ihmisiä hyvän vaatimuksessa. Näin
lopulta puhdas järjen uskonto hallitsee kaikkia, ’jotta Jumala voisi olla
kaikki kaikissa’.” Tämä vähittäinen siirtyminen seurakunnallisesta uskosta
universaaliin järjen uskontoon merkitsee Kantille Jumalan valtakunnan
toteutumista maan päällä. Tuloksena on eettinen yhteisö, joka toteuttaa hyvän
periaatetta elämässä.
Mitä tästä opimme?
Perehtyminen Kantin ajatteluun muistuttaa,
että käsitys kaikille yhteisestä, täydellisestä moraalilaista on filosofinen
rakennelma. Se perustuu rationalismin periaatteisiin, joilla ei ole juuri
mitään tekemistä Raamatun teologian kanssa. Ensinnäkin Kant on hylännyt
ilmoitusteologian. Sen hän on korvannut tietoteoreettisella mallilla apriorisesta
tiedosta. Puhdasta järkeä vastaa lisäksi puhdas tahto. Kant väittää ihmisten
tietävän oikean ja väärän apriorisesti. Siksi etiikkaa ei tarvitse opettaa
kenellekään. (Pieni erikoisuus teoriaan tietysti jää: miksi vapaat ja
valistuneet ihmiset eivät toimi tämän erinomaisen tietonsa mukaisesti?)
Ensimmäinen huomio analyysistä on selvä.
Nykyisessä keskustelussa esitetty käsitys siitä, että ”eettiset ja elämäntapaan
liittyvät lausumat saavat velvoittavuutensa järjestä”, ei perustu luterilaiseen
teologiaan. Se perustuu Kantin moraaliteoriaan. Se on luterilaista vain
historian ironian johdosta. Jos Kant ei olisi ollut tehokas preussilainen ja
uuskantilaisuus ei olisi mullistanut lähes täydellisesti luterilaista teologiaa
1800-luvun lopulla, usko järjen kaikkivoipaisuuteen olisi ehkä hävinnyt
teologiasta.
Toinen huomio koskee eettistä
yksimielisyyttä. Todellisuudessa ”yhteinen moraaliperusta” tai
”yleisinhimillinen taju oikeasta” on hyvin rajallinen. Vaikka ihmisillä
epäilemättä on oman persoonansa kautta tiettty kultaisen säännön mukainen
henkilön loukkaamattomuuden taju, yksityiskohdissa hajonta on uskomattoman
suuri. Moraalikäsitykset riippuvat maailmankuvasta ja ihmiskäsityksestä.
Esimerkiksi sosiaalidarwinisteille on
käsittämätöntä, miksi evoluutiota pitäisi estää auttamalla heikkoja. He
vastustavat ylikansoittuneen kolmannen maailman ruokkimista ja hoivaamista,
koska luonto on parhaillaan jo hoitamassa ongelmaa pois päiväjärjestyksestä.
Fasistit puolestaan hyväksyivät kyselemättä alempiarvoisten rotujen sortamisen
ja jopa surmaamisen. Ja esimerkiksi hurskaille hinduille kastien välisestä
tasa-arvosta puhuminen olisi räikeä loukkaus. Nämä rajut esimerkit avannevat
silmät sille, miksi nykyään ei yhteisen järjen perusteella päästä
yksimielisyyteen vapaasta abortista, eutanasiasta, homoseksuaalisesta aktista
ja muista aikamme moraalikysymyksistä.
Moraalia todellakin ”tarvitsee todistella”.
Kirkolla on Raamatun opetuksen perusteella aivan erityinen käsitys Jumalan
luomasta ja lunastamasta ihmisestä. Sen johdosta käsitys yksilön arvosta,
ihmiselle luontaisesta toiminnasta, ihmisten välisistä suhteista, naisen ja
miehen välisistä suhteista, elämän alkamisesta ja päättymisestä ja monista
muista asioista on ainutlaatuinen.
Kristillisellä kirkolla on tietysti se
vakaumus, että Raamatussa esiintyvä näkemys on järjen mukainen. Raamatun oman
todistuksen mukaan se suojelee elämää ja edistää rakkautta. Siksi jokaiselle
ihmiselle on periaatteessa mahdollista hyväksyä Raamatun eettinen opetus.
Käytännössä raamatullisen etiikan hyväksyminen ei kuitenkaan ole mahdollista
ilman Jumalan olemassaolon ja luomistyön hyväksymistä. Vielä vaikeampaa on
ateistin tai naturalistin tai sosiaalidarwinistin hyväksyä Uuden testamentin
opettamaa uhrautuvan rakkauden etiikkaa. Itsekieltäymys, eduistaan luopuminen
ja anteeksianto eivät kuulu puhtaan järjen tavoitteleman tasapuolisuuden
etiikan piiriin.
Analyysi osoittaa, että Kant on muuttanut
kristillisen etiikan perinteen lähes täydellisesti – siksi usein viittaus
”yhteiseen moraaliperustaan” esiintyy teologisessa keskustelussamme. Kantista
on tullut uusi Luther Lutherin paikalle. Kantin työn täydensi
uusprotestanttinen teologia, joka jalosti uuskantilaisuuden kaudella oppi-isän
ajatukset luterilaiseksi teologiaksi ja teologiseksi etiikaksi. Tosin tämän
nimikkeen käyttäminen tässä yhteydessä on outoa, koska iskulauseen mukaan
erityistä kristillistä etiikkaa ei ole olemassa.
Itse asiassa uuskantilaisuuden vaikutus
luterilaisuudessa on luonteeltaan erikoinen. Ensimmäinen teesi väittää, että
kristinuskon perusluonne on eettinen. Toisen peruslauseen mukaan kristillistä
etiikkaa ei ole olemassa. Ei ihme, että vanha Kant totesi uskonnon kehittymisen
johtavan lopulta siihen, että kristinusko katoaa kentältä ja järkeen perustuva
yleisuskonnollisuus jää yksin jäljelle. Näillä eväillä Kantin kaksisataa vuotta
vanha perintö on perin onneton.