Uuden testamentin etiikan erityislaatu

Timo Eskola / STI

Ovatko etiikan perusteet kaikkien tiedossa? Onko normatiivinen etiikka yleistä ja yhteistä? Edellisen viikon luentoon viitaten voin todeta, että en usko kantilaiseen ajatukseen eettisen pohdinnan yleisestä universaalisuudesta. Kaikki ihmiset kaikkialla eivät ole yhtä mieltä oikean ja väärän erosta, vaikka kaikki todennäköisesti pohtivatkin sitä tavalla tai toisella.

Onko kantilainen etiikka kuitenkin luonteeltaan samanlaista ja rinnakkaista kuin Raamatun etiikka? Onhan usein väitetty, että raamatullinen etiikka olisi deontologista, siis luonteeltaan käskyjen noudattamista. Lisäksi viitataan kultaiseen sääntöön, jonka perusteella jokin yhteinen peruste moraalille on.

Mielestäni noin suorasukainen lähestymistapa on virheellinen. Eettisiä periaatteita ei muodosteta vain luonnonoikeuden ja yhteisen tiedon perusteella. Arvokeskustelussa ja eettisessä kannanmäärittelyssä vaikuttaa tulkinnallinen (hermeneuttinen) tekijä. Useimmat normaalin arvokeskustelun piirissä olevat aiheet eivät selviä vielä kymmenen käskyn tai rakkauden käskyn avulla. Kannanmääritykseen vaikuttavat sekä ennakolta valitut lähtökohdat että kriteerit. Joudumme ottamaan huomioon erilaisia ihmiskäsityksiä ja maailmankäsityksiä sekä erilaisia etiikan päättelymalleja eli teorioita.

2. Jotain yhteistä ja yleistä tietenkin on. Ihmisen käyttäytymiseen liittyvästä oikeasta ja väärästä puhuu tietysti laki sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Jeesuksen opetuksessa lain sisältö puolestaan tiivistetään rakkauden kaksoiskäskyyn. Lähimmäisen rakastaminen taas mielletään kultaisen säännön avulla: ”niin kuin itseänne” ts. älä tee toiselle mitä et tahdo itsellesi tehtävän. Elämän perusluonteessa on jotain sellaista, joka tekee käsityksen oikeasta ja väärästä periaatteessa kaikille saman tapaiseksi. Tosin tämä koskee vain sellaista asetelmaa, jossa ihmiset mielletään saman arvoisiksi. Käytännössä se on mahdollista ainoastaan silloin, kun ihmisen yläpuolella on Jumala, jolle kaikki ovat vastuussa. Mutta siitähän kaksoiskäsky juuri puhuu.

Myös Paavali totesi saman: ”Käskyt ”Älä tee aviorikosta”, ”Älä tapa”, ”Älä varasta”, ”Älä himoitse”, samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain. (Room. 13:9-10). Ihmisen omatunto myös todistaa viimeisellä tuomiolla oikean ja väärän erosta, olipa ihminen juutalainen tai pakana (Room. 2:15 ”lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä”). Aika paljon siis laitetaan Uuden testamentin teologiassa lain yleisen tuntemisen varaan.

3. Lain yleisen tunnistamisen teologisena perusteena juutalaisuudessa ja Paavalilla on ns. toora-ontologia. Se tarkoittaa yksinkertaisesti käsitystä, jonka mukaan laki liittyi koko Jumalan luotuun maailmaan. Jumalan laki ei merkitse viisausteologeille pelkästään Siinailla annettuja käskyjä. Jumalan laki samaistettiin Jumalan luomistahtoon ja -järjestyksiin. Koko maailma on järjestynyt Jumalan lain mukaan ja ihmisen elämä on näiden lainalaisuuksien rajaamaa. Jumala ohjaa maailmaa lakinsa avulla. Siksi kaiken elämän tulisi kulkea Jumalan antaman rakkauden lain mukaan.

Mooseksen laki korvataan viisausteologiassa lähes personoidulla viisaudella, joka käsittää lain ohella koko Jumalan luomistahdon. Vanhan testamentin sananlaskujen viehättävä kuvaus viisaudesta Jumalan luomistyön seuraajana sisältää jo tämän näkökulman. "Herra loi minut töittensä esikoiseksi, ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua... Kun hän taivaat valmisti, olin minä siinä... Siis te, lapset, kuulkaa minua; autuaat ne, jotka noudattavat minun teitäni!" (Snl. 8:22, 27, 32). Laki on siten viisaus, jonka avulla koko maailma on luotu. Siksi myös Jumalan maailma on viisas ja järkevä. Se on johdonmukainen ja parhaimmillaan oikeudenmukainen. Vain synti voi rikkoa tämän maailman.

Esimerkiksi Siirak kirjoittaa luomistyöstä Jumalan asetuksena. "Herran asetuksen mukaiset ovat hänen tekonsa hamasta alusta, ja jo silloin, kun ne tehtiin, hän sääti niiden osat. Hän asetti järjestykseen tekonsa ikiajoiksi, ja niitä hallitsevaiset voimat suvusta sukuun." (Siir. 16:26-27). Baarukin kirjassa viisaus, joka toisaalta liittyy Jumalan luomistyöhön, samastuu toisaalta suoraan Mooseksen lakiin. "Viisaus on Jumalan käskyjen kirja, laki, joka pysyy iankaikkisesti." (Baar. 4:1; 3:32).

Viisaudesta kirjoittaneet oppineet liittivät lain kysymykseen ihmisten pelastumisesta. Hurskaat täyttävät Jumalan tahtoa ja hänen käskyjään. Jumalattomat puolestaan osoittavat elämällään olevansa ristiriidassa niin Jumalan käskyjen kuin luomistahdonkin kanssa. Siksi jumalattomien ihmisten rietasta elämää kuvataan pitkillä luetteloilla heidän pahuuksistaan. Ensimmäisenä esitetään yleensä epäjumalanpalvelus (Viis. 11:15; 12:24; 14:12). Vrt. VT, missä epäjumalanpalvelus on kansan suurin synti sekä Jumalan koston tuottaja (2. Moos. 20:3-5). Tämän ohella ihmisten elämän sanotaan olevan Jumalasta luopumisen seurauksena "suurta sotaa": "Kaikkialla vallitsee sekaisin verenvuodatus ja murha, varkaus ja petos, turmelus ja uskottomuus, metelit, valapattoisuus, hyvien ahdistaminen, kiittämättömyys, sielujen saastutus, luonnoton sukuyhteys, avioliittojen sekasorto, haureus ja irstaus. Sillä noiden epäjumalain palvelu, joita ei sovi edes nimeltä mainita, on kaiken pahan alku, syy ja täyttymys." (Viis. 14:22, 25-27)

Syntiluettelot eivät ole pelkästään listoja turmiollisista asioista. Ne ovat laajemmassa mielessä kuvia ihmisen jumalattomuudesta. Koko ihmisen elämä on Jumalan luomistahdon tulos. Mikä hyvänsä elämää rikkova asia voidaan siksi esittää Jumalan lain vastaisena. Syntilista on ensisijaisesti vain esimerkinomainen katsaus ihmisen tilanteeseen, vaikka se nostaa esiin eräitä konkreettisia vääryyksiä. Jumalaton on hylännyt viisauden ja niin koko elämänsä heijastaa elämän peruslakien rikkomista.

Paavali jatkoi viisausteologian perinnettä: viisaus samastettiin Jumalan luomistyön kanssa. Toiseksi ihmisen jumalattomuutta kuvattiin moninaisena Jumalan järjestysten rikkomisena. Mikä tahansa järjetön pahuus paljasti samalla Jumalan viisaan tahdon rikkomisen. Roomalaiskirjeen alussa luomistyö esitetään Jumalan tuntemisen lähtökohdaksi. Luomistyön pohjalta ihmisellä on myös lain tuntemus: "Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan." (Room 1:20). Näin Paavali ottaa lähtökohdakseen viisausteologian lakikäsityksen, jonka mukaan jo luomistyössä asetettu kaikkea ihmisen elämää säätelevä järjestys on Jumalan lain mukaista.

Paavali jatkaa viisausteologian linjalla kuvatessaan ihmisten jumalattomuutta. Ihmiset ovat hylänneet Jumalan luomisviisauden ja siirtyneet epäjumalanpalvelijoiksi (1:23). Edelleen ihmisen jumalattomuuden kuvauksessa Paavali rakentaa listan, jossa hän luettelee synnin ilmenemistä: "He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä, halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta, täynnä kateutta, murhanhimoa, riitaisuutta, petollisuutta ja pahansuopuutta, he panettelevat ja parjaavat, vihaavat Jumalaa, ovat röyhkeitä ja pöyhkeitä, rehenteleviä ja pahanilkisiä, vanhemmilleen tottelemattomia..." (1:29-30).

Johtopäätöksiä: 

- Ei vain deontologista Jumalan käskyjen noudattamista, vaan myös (utilitaristisesti) pyrkimystä suurimpaan yhteiseen hyvään. Suurimman hyvän ajatellaan olevan sidoksissa luomistyön järjestykseen.

- Tietty yleisyys oikean ja väärän erottamisessa perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen epäoikeudenmukaisuuden kohtaamisesta. Sen ansiosta yhteisöt järjestäytyvät ”esivallan” eli oikeusjärjestelmän avulla.

- Yksilötasolla kuitenkin näkemyksiin vaikuttavat kulttuurierot ja subjektiiviset pyrkimykset (itsekkyys ja ahneus).

4. Kohti kristillistä etiikkaa. Kiusallinen lähtökohta: eettisen pohdinnan tekee mielekkääksi se, että moraalinen käyttäytyminen on äärimmäisen vaikeata. Tästä seuraa se jännite, että arvoja pohtivat aina normien rikkojat. Etsityt arvot (käsitykset hyvästä ja pahasta) ovat siten ihanteita. Ne eivät toteudu missään täydellisesti. Siitä huolimatta niitä voidaan pitää periaatteessa merkittävinä. Arvojen perusteella luodut normit (käsitykset oikeasta ja väärästä) taas pyrkivät suuntaamaan käyttäytymistä. Tuo suuntaaminen on kuitenkin usein yksilötasolla perin vaikeata.

Regimenttioppi auttaa jäsentämään eettisen pohdinnan paikkaa kristillisen ajattelun sisällä. Kaikkia ihmisiä koskevat moraalisäännöt kuuluvat ns. maallisen regimentin alueelle. Hengellisen regimentin alueella sääntöjen sisältö ei muutu, mutta tehtävä vaihtuu hengelliseksi (tuomion julistuksessa).

Mikä sitten olisi hermeneuttinen tarkastelutapa kristillisessä etiikassa? Kuten yllä todettiin, ajatus ihmisten välisestä samanarvoisuudesta perustuu ihmistä suuremman Jumalan olemassaoloon ja vastuun näkökulmaan. Kristillinen arvopohdinta lähtee tästä perusteesta ja on siltä osin vaihtoehdoton. Kastilaitoksen kannattaja tai sosiaalidarwinisti ei voi yleensä päätyä täysin samanlaisiin käsityksiin kuin kristillinen etiikka. Raamatun etiikan ensimmäinen erityislaatu näkyy tässä. Mutta eikö tämä ole sama ajatus kuin Kantilla, joka totesi, että vain Jumala ”korkeimpana hyvänä” oikeuttaa moraalin?

On muistettava, että Kantin mukaan etiikan apriorisen sisällön antaa yksin järki. Hermeneuttisesta näkökulmasta katsoen se ei pidä paikkaansa. Eettinen egoisti (yksilön hyvä) tai eettinen naturalisti (hyvä on subjektiivinen tunne) eivät järkeile moraalikäsityksiä samalla tavalla kuin kristillinen etiikka – niin kuin eivät em. kastilaitoksen kannattajat tai sosiaalidarwinistitkaan. Pikemminkin voisi sanoa, että tällä hetkellä suosituin etiikan teoria on eettinen relativismi (uskomus, että oikea ja hyvä yhdelle on eri kuin toiselle; arvostelmia ei voida perustella millään objektiivisella tekijällä). Kantilainen käsitys ei toteudu edes filosofisessa etiikassa, saati sitten teologisessa etiikassa.

Raamatun etiikka menee tuollaisia yleisiä lähtökohtia syvemmälle. Jumalan luomistyöstä seuraa monia seikkoja, kuten ihmisen arvo ja elämän kunnioittaminen. Lisäksi Raamatusta voidaan löytää muitakin suuria periaatteita, joita tarkastellaan seuraavaksi.

5. Uskollisuuden etiikka. Kun mietitään eettisen pohdinnan perusluonnetta, on hyvä kiinnittää huomiota yhteen lähtökohtaan. Haetaanko etiikalla vain oikeudenmukaisuutta tai tasapuolisuutta ihmisten välille, vai ovatko perusteet tätä suurempia? Oikeudenmukaisuuden ihminen kokee yleensä korvattavuuden näkökulmasta. ”Silmä silmästä” oli aikanaan kohtuullisuuden laki despoottista ”Lemekin lakia” vastaan (”haavasta minä tapan miehen”; 1. Moos. 4:23). Yleinen oikeustaju kuitenkin vastusti mielivaltaa ja peräsi yksilön oikeuksia. Pahan tekemisen korvauksen tuli olla markka markasta, vamma vammasta.

Jos vastaavaa mallia sovelletaan etiikkaan, haetaan vain yksilön loukkaamattomuutta ja yksilön oikeuksia. Se on sinänsä hyvä lähtökohta, mutta ei johda vielä pitkälle. Raamatun etiikka pyytää enemmän. Passiivisen rakkauden (pahasta pidättäytymisen) lisäksi Raamattu vaatii uskollisuutta. Jumala itse on uskollinen (5. Moos. 32:4) ja odottaa sitä myös kansaltaan (32:51). Niinpä Jumalan tahdosta luopuminen kuvataan uskottomuudeksi (Hes. 18:24; Dan. 9:7; Hoos. 6:6s.). Samaan teemaan tiivistää Paavali ihmisten suurimman ongelman (Room. 3:3).

Uskollisuuden periaate nähdään vaikkapa Vuorisaarnan lakitulkinnassa. Tappamisen kieltävä käsky ei merkitse vain pidättäytymistä surmaamisesta. Jumala odottaa täyttä uskollisuutta ihmissuhteessa (Matt. 5:22). Silloin kaikenlainen vihanpito on väärin. Sama uskollisuuden ihanne koskee naisen ja miehen välistä liittoa. Vain uskollinen liitto on Jumalan luomistahdon mukainen ja tuottaa rakkautta elämään. Himoitseminen merkitsee avioliiton rikkomista ja rakkaudettomuutta. ”Erokirjan” antaminen taas turmelee liiton ja saattaa puolisot haavoittuvaan tilaan eli rikkoo elämää (5:27-32).

Uuden testamentin etiikassa ei siten tarkastella (individualistisesti) yksilöiden tietynlaisia oikeuksia, joiden mukaan ihmisten keskinäistä käyttäytymistä ohjattaisiin. Jumalan luoman ihmiskunnan osana yksilöä tarkastellaan suhteiden verkostossa. Näissä suhteissa häneltä odotetaan uskollisuutta.

6. Raamatullisen etiikan pohdinnassa voidaan siten eritellä tiettyjä arvoja, jotka ovat kaiken pohdinnan taustalla. Ne ovat arvoja, joita kristillinen yhteisö ei aseta kyseenalaiseksi. Sellaisia ovat:

- rakkaus (ei tahdo lähimmäiselle pahaa)

- uskollisuus (tuntee vastuun sitoumuksistaan)

- elämän kunnioittaminen (toiminta ei riko elämää)

Tällaisten arvojen perusteella kristityt muotoilevat normeja, jotka ohjaavat käytännön elämää.

7. Uhrautuvan rakkauden etiikka. Silmä silmästä -teeman tulkinta löytyy jo Vuorisaarnasta. Jeesus opettaa radikaalisti: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Kristittyä ohjataan toisen posken kääntämiseen: rakastakaa vihamiehiänne (Matt. 5:38-48). Älkää kostako pahaa pahalla, toteaa myös Paavali (Room. 12:17). ”Miksi ette ennemmin kärsi vääryyttä?” (1. Kor. 6:7). Niinpä Kristuksen kärsimyksestä tulee Paavalille esimerkki kristityn suhtautumisesta toisiin ihmisiin. ”Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta. Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli... Hän... luopui omastaan... otti orjan muodon... oli kuuliainen kuolemaan asti” (Fil. 2:3-7).

Lisäksi kristitylle hyvän tahdon ja hyvän tekemisen perustana on aina jollain tavalla Jumalan oma rakkaus. Ihmisen realistinen toiminnan tilanne taas on uhanalainen tilanne, jossa uhka lähtee ihmisen itsensä sisältä (synti). Tämän jännitteen ratkaisuna on vain Jumalan rakkaus (agape), joka on Jumalan armahtavaa laupeutta ja hyvyyttä erotuksetta kaikkia ihmisiä kohtaan. Uskosta seuraa kristityn halu rakastaa samalla tavalla. Siksi kristillinen etiikka ei ole vain Jeesuksen eettisten periaatteiden seuraamista, vaan maailman näkemistä Jeesuksen sovituskuoleman ja armon näkökulmasta. Tässä määritelmässä usko liittyy olennaisesti kristilliseen etiikkaan. Luonnonoikeudellisen konsensuksen tavoittelu taas loittonee yhä kauemmas.

8. Kristillinen etiikka ja arvokonfliktit (katastrofitilanteet). On eri asia pohtia sitä, mikä on oikein ja mikä väärin, kuin sitä, mitä puolestaan on tehtävä sen jälkeen kun elämä on jo turmeltunut. Tosiasia on se, että arkielämän tilanteet ovat monimutkaisia ja niiden tarkastelussa arvot joutuvat keskinäiseen ristiriitaan. Silloin on tärkeätä osata erottaa arvot itse arvokonfliktista. Kuitenkin juuri tällä alueella hyökätään konfliktin nimissä kristillistä tai raamatullista etiikkaa vastaan.

Klassinen esimerkki koskee sotatilannetta ja puolustusvoimien oikeutusta. 60-luvulla huudettiin: onko viides käsky vesitetty?! Ongelman syy on selvä: voidaanko tappamista vastustaa tappamisella. Kyseessä on tyypillinen arvokonflikti. Ongelma on jo syntynyt, koska hyökkääjä on ryhtynyt tappamaan. Esivallan tehtävänä on nyt suojella ihmisten loukkaamattomuutta mahdollisimman tasa-arvoisesti. Siksi hyökkääjä on pysäytettävä vaikka väkivalloin. Puolustusvoimien lähtökohtana oleva arvo ei siten kristitynkään näkökulmasta ole muuttunut. Tappaminen on väärin. Katastrofin kohdatessa tuon arvon toteutumista on suojeltava tarvittaessa äärimmäisin keinoin.

Toinen tyypillinen esimerkki koskee perheväkivaltaa. Joidenkin arvostelijoiden mielestä kristillinen avioliittokäsitys vaatisi miehensä hakkaamaa naista pysymään liitossa terveytensä ja henkensä uhallakin. Voidaanko tällaisessa tilanteessa siis enää pitää kiinni siitä arvosta, joka puhuu uskollisuudesta liitossa? Tietenkin, koska ongelmahan ei ole naisen uskollisuudessa. Kyseessä on jälleen arvokonflikti. Ongelma on miehen väkivaltaisuudessa. Kristillinen avioliittokäsitys vaatii miestä heti lopettamaan tekonsa, kantamaan vastuunsa puolison uskollisessa rakastamisessa. Jos se ei toteudu, hänet tulee esimerkiksi saada hoitoon tai estää häntä tapaamasta puolisoaan. Katastrofitilanne täytyy hoitaa, ja se voidaan hoitaa juuri niiden arvojen mukaisesti, joita lähtökohdiltaankin pidettiin oikeina.

Kolmas ajankohtainen esimerkki tulee tämän aamun lehdestä, jossa esitellään tulevaa televisio-ohjelmaa. Ohjelmassa kuulemma moititaan Rooman paavin käsityksiä ehkäisystä ja abortista. Perustelu on tyypillinen. Esimerkiksi otetaan raiskattu 9-vuotias tyttö, jolle ei suostuta tekemään aborttia. Jälleen kerran arvokonfliktin avulla pyritään turhentamaan itse lähtökohtana oleva arvo – elämän suojeleminen. Kyseessä on katastrofitilanne, joka täytyisi järjestää lääkärien ja psykologien suosittelemalla tavalla (mitä tosin katolinen kirkko ilmeisesti ei tee). Tämä ei kuitenkaan ollut lehdessä esiintyvän tekstin päämäärä. Siinä pyrittiin sen sijaan katastrofitilanteen varjolla puolustamaan aivan toisenlaista arvoa, nimittäin vapaata aborttia (sosiaalisin syin). Se ei muutu näillä keinoin elämää suojelevaksi arvoksi, vaan jää relativistiseksi eettisen egoismin näkökannaksi.

9. Uuden testamentin etiikan erityislaatu. Monista ihmisistä tuntuu siltä, että Raamatun etiikka on liian vaativaa ja liian ehdotonta. Tällaista toteamusta ei kuitenkaan sovi esittää silloin, kun pohditaan arvoja ja normeja. Nehän juuri ovat ihanteita. Etiikka hakee täydellisyyttä sen itsensä tähden.

Uuden testamentin etiikalla on erityinen luonteensa siksi, että sen lähtökohtana on Jumalan luomisteko. Ihmisen arvo ja elämän arvo perustuvat Jumalan työhön ja rakkauteen. Siksi elämää tulee kunnioittaa. Ihmisten samanarvoisuus perustuu Jumalan asemaan. Lisäksi ihmisillä on vastuu sitoumuksistaan. Jokainen on veljensä vartija. Oikeudenmukainen elämä perustuu uskollisuuteen. Jumala tahtoo, että ihmiset menevät naimisiin, kunnioittavat uskollisesti puolisoitaan ja hoitavat lapsensa hyvin. Hän haluaa, että ihmiset kantavat vastuunsa yhteiskunnassa ja työssä eivätkä ole petollisia eivätkä kavalla yhteistä hyvää.

Raamatullisen etiikan mukaiset näkemykset poikkeavat monista tämän päivän yleisistä käsityksistä. Esimerkiksi biologisen ihmiskäsityksen omaavat ihmiset muodostavat aivan toisenlaisia arvoja ja päätelmiä kuin kristityt. Animaalinen käsitys ihmisyydestä on muuta kuin ajatus Jumalan kuvasta. Evolutionistinen materialismi etsii hyötynäkökohtia ja sopivuutta toisin kuin luomistyöhön perustava raamatullinen ihmiskäsitys. Kristitty ei pääse tässä keskustelussa konsensukseen luonnonoikeudellisen ihanteen mukaan, vaan ajautuu väistämättä konfliktiin toisten käsitysten kanssa. Raamatun perusteella esimerkiksi aviosuhde, uskollisuus ja seksuaalisuuden terve toteuttaminen ovat normatiivisia kriteerejä arvokeskustelussa. Toisaalta elämää on kunnioitettava puhutaanpa vammaisista tai vammaisiksi todetuista sikiöistä.

Myös elämänkatsomuksellisten arvojen kohdalla syntyy jännitteitä. Tämän hetken vallitsevin arvo on taloudellisen voiton tavoittelu. Useimmat päätökset alistetaan sille. Pörssivetoinen maailma mittaa kaiken rahassa. Tässäkin kohden kristillinen moraali ajautuu konfliktiin vallitsevan näkemyksen kanssa. Raamatun perusteella esimerkiksi kohtuullisuus ja hyvinvoinnin jakaminen ovat normatiivisia kriteerejä. Aivan erityinen tarve kristillisestä näkökulmasta tehtävälle kriittiselle tilanneanalyysille olisi juuri rahan vallassa ja kaikkivoipaisuudessa. ”Ne, jotka rikaustua tahtovat, lankeavat kiusaukseen ja paulaan ja moniin mielettömyyksiin ja vahingollisiin himoihin, jotka upottavat ihmiset turmioon aja kadotukseen. Sillä rahan himo on kaiken pahan juuri.” (1. Tim. 6:9s.)

Missä määrin voidaan löytää yhteistä etiikan aluetta kaikkien ihmisten ja kaikkien maailmankatsomusten välillä? Ilmeisesti se onnistuu vain yksilön oikeuksista lähtevän eettisen pohdinnan piirissä. Esivaltaa koskevissa yleisen lainsäädännön seikoissa voidaan päästä perusteluihin, joissa päästään yhtäläisiin lopputuloksiin.

Kristillinen etiikka ei kuitenkaan tyhjenny tähän. Kristityt eivät pohdi oikeaa ja väärää kaikille yhteiseltä moraaliperustalta. Kristillisen kirkon jäsenille opetetaan etiikkaa, jossa lähtökohtana on ihmisen vastuu Jumalan edessä. Sen perusteena on luottamus siihen, että Jumala on luonut tämän maailman rakkauden mukaan tahtonsa tarkoittamaan järjestykseen. Synnin turmelemassa maailmassa on tarpeen pohtia tarkkaan sitä, mikä käyttäytymisessämme ja ihmissuhteissamme on oikein ja mikä väärin. Luomistyön vastainen toiminta rikkoo elämää ja tuottaa yksilöille kärsimystä. Kristitylle moraalisen mallin antaa viime kädessä Kristus itse, joka ei tee pahalle vastarintaa. Hän ohjaa jokaista pitämään toista parempana kuin itseään ja etsimään muiden parasta.