Uuden testamentin etiikan erityislaatu
Timo Eskola / STI
Ovatko etiikan perusteet kaikkien tiedossa? Onko normatiivinen
etiikka yleistä ja yhteistä? Edellisen viikon luentoon viitaten voin todeta,
että en usko kantilaiseen ajatukseen eettisen pohdinnan yleisestä
universaalisuudesta. Kaikki ihmiset kaikkialla eivät ole yhtä mieltä oikean ja
väärän erosta, vaikka kaikki todennäköisesti pohtivatkin sitä tavalla tai
toisella.
Onko kantilainen
etiikka kuitenkin luonteeltaan samanlaista ja rinnakkaista kuin Raamatun
etiikka? Onhan usein väitetty, että raamatullinen etiikka olisi deontologista,
siis luonteeltaan käskyjen noudattamista. Lisäksi viitataan kultaiseen
sääntöön, jonka perusteella jokin yhteinen peruste moraalille on.
Mielestäni noin
suorasukainen lähestymistapa on virheellinen. Eettisiä periaatteita ei
muodosteta vain luonnonoikeuden ja yhteisen tiedon perusteella.
Arvokeskustelussa ja eettisessä kannanmäärittelyssä vaikuttaa tulkinnallinen
(hermeneuttinen) tekijä. Useimmat normaalin arvokeskustelun piirissä olevat
aiheet eivät selviä vielä kymmenen käskyn tai rakkauden käskyn avulla.
Kannanmääritykseen vaikuttavat sekä ennakolta valitut lähtökohdat että
kriteerit. Joudumme ottamaan huomioon erilaisia ihmiskäsityksiä ja
maailmankäsityksiä sekä erilaisia etiikan päättelymalleja eli teorioita.
2. Jotain yhteistä ja yleistä tietenkin on. Ihmisen
käyttäytymiseen liittyvästä oikeasta ja väärästä puhuu tietysti laki sekä
Vanhassa että Uudessa testamentissa. Jeesuksen opetuksessa lain sisältö
puolestaan tiivistetään rakkauden kaksoiskäskyyn. Lähimmäisen rakastaminen taas
mielletään kultaisen säännön avulla: ”niin kuin itseänne” ts. älä tee toiselle
mitä et tahdo itsellesi tehtävän. Elämän perusluonteessa on jotain sellaista,
joka tekee käsityksen oikeasta ja väärästä periaatteessa kaikille saman tapaiseksi.
Tosin tämä koskee vain sellaista asetelmaa, jossa ihmiset mielletään saman
arvoisiksi. Käytännössä se on mahdollista ainoastaan silloin, kun ihmisen
yläpuolella on Jumala, jolle kaikki ovat vastuussa. Mutta siitähän kaksoiskäsky
juuri puhuu.
Myös Paavali totesi
saman: ”Käskyt ”Älä tee aviorikosta”, ”Älä tapa”, ”Älä varasta”, ”Älä
himoitse”, samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: ”Rakasta
lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa.
Näin rakkaus toteuttaa koko lain. (Room. 13:9-10). Ihmisen omatunto myös
todistaa viimeisellä tuomiolla oikean ja väärän erosta, olipa ihminen
juutalainen tai pakana (Room. 2:15 ”lain vaatimus on kirjoitettu heidän
sydämeensä”). Aika paljon siis laitetaan Uuden testamentin teologiassa lain
yleisen tuntemisen varaan.
3. Lain yleisen tunnistamisen teologisena perusteena
juutalaisuudessa ja Paavalilla on ns. toora-ontologia. Se tarkoittaa
yksinkertaisesti käsitystä, jonka mukaan laki liittyi koko Jumalan luotuun
maailmaan. Jumalan laki ei merkitse viisausteologeille pelkästään Siinailla
annettuja käskyjä. Jumalan laki samaistettiin Jumalan luomistahtoon ja
-järjestyksiin. Koko maailma on järjestynyt Jumalan lain mukaan ja ihmisen
elämä on näiden lainalaisuuksien rajaamaa. Jumala ohjaa maailmaa lakinsa
avulla. Siksi kaiken elämän tulisi kulkea Jumalan antaman rakkauden lain
mukaan.
Mooseksen laki korvataan viisausteologiassa
lähes personoidulla viisaudella, joka käsittää lain ohella koko Jumalan
luomistahdon. Vanhan testamentin sananlaskujen viehättävä kuvaus viisaudesta
Jumalan luomistyön seuraajana sisältää jo tämän näkökulman. "Herra loi
minut töittensä esikoiseksi, ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua...
Kun hän taivaat valmisti, olin minä siinä... Siis te, lapset, kuulkaa minua;
autuaat ne, jotka noudattavat minun teitäni!" (Snl. 8:22, 27, 32). Laki on
siten viisaus, jonka avulla koko maailma on luotu. Siksi myös Jumalan maailma
on viisas ja järkevä. Se on johdonmukainen ja parhaimmillaan oikeudenmukainen.
Vain synti voi rikkoa tämän maailman.
Esimerkiksi Siirak kirjoittaa luomistyöstä
Jumalan asetuksena. "Herran asetuksen mukaiset ovat hänen tekonsa hamasta
alusta, ja jo silloin, kun ne tehtiin, hän sääti niiden osat. Hän asetti
järjestykseen tekonsa ikiajoiksi, ja niitä hallitsevaiset voimat suvusta
sukuun." (Siir. 16:26-27). Baarukin kirjassa viisaus, joka toisaalta
liittyy Jumalan luomistyöhön, samastuu toisaalta suoraan Mooseksen lakiin.
"Viisaus on Jumalan käskyjen kirja, laki, joka pysyy iankaikkisesti."
(Baar. 4:1; 3:32).
Viisaudesta kirjoittaneet oppineet
liittivät lain kysymykseen ihmisten pelastumisesta. Hurskaat täyttävät Jumalan
tahtoa ja hänen käskyjään. Jumalattomat puolestaan osoittavat elämällään
olevansa ristiriidassa niin Jumalan käskyjen kuin luomistahdonkin kanssa. Siksi
jumalattomien ihmisten rietasta elämää kuvataan pitkillä luetteloilla heidän
pahuuksistaan. Ensimmäisenä esitetään yleensä epäjumalanpalvelus (Viis. 11:15;
12:24; 14:12). Vrt. VT, missä epäjumalanpalvelus on kansan suurin synti sekä
Jumalan koston tuottaja (2. Moos. 20:3-5). Tämän ohella ihmisten elämän
sanotaan olevan Jumalasta luopumisen seurauksena "suurta sotaa":
"Kaikkialla vallitsee sekaisin verenvuodatus ja murha, varkaus ja petos,
turmelus ja uskottomuus, metelit, valapattoisuus, hyvien ahdistaminen,
kiittämättömyys, sielujen saastutus, luonnoton sukuyhteys, avioliittojen
sekasorto, haureus ja irstaus. Sillä noiden epäjumalain palvelu, joita ei sovi
edes nimeltä mainita, on kaiken pahan alku, syy ja täyttymys." (Viis.
14:22, 25-27)
Syntiluettelot eivät ole pelkästään listoja
turmiollisista asioista. Ne ovat laajemmassa mielessä kuvia ihmisen
jumalattomuudesta. Koko ihmisen elämä on Jumalan luomistahdon tulos. Mikä
hyvänsä elämää rikkova asia voidaan siksi esittää Jumalan lain vastaisena.
Syntilista on ensisijaisesti vain esimerkinomainen katsaus ihmisen
tilanteeseen, vaikka se nostaa esiin eräitä konkreettisia vääryyksiä. Jumalaton
on hylännyt viisauden ja niin koko elämänsä heijastaa elämän peruslakien
rikkomista.
Paavali jatkoi viisausteologian perinnettä:
viisaus samastettiin Jumalan luomistyön kanssa. Toiseksi ihmisen
jumalattomuutta kuvattiin moninaisena Jumalan järjestysten rikkomisena. Mikä
tahansa järjetön pahuus paljasti samalla Jumalan viisaan tahdon rikkomisen.
Roomalaiskirjeen alussa luomistyö esitetään Jumalan tuntemisen lähtökohdaksi. Luomistyön
pohjalta ihmisellä on myös lain tuntemus: "Hänen näkymättömät
ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman
luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan." (Room
1:20). Näin Paavali ottaa lähtökohdakseen viisausteologian lakikäsityksen,
jonka mukaan jo luomistyössä asetettu kaikkea ihmisen elämää säätelevä
järjestys on Jumalan lain mukaista.
Paavali jatkaa
viisausteologian linjalla kuvatessaan ihmisten jumalattomuutta. Ihmiset ovat
hylänneet Jumalan luomisviisauden ja siirtyneet epäjumalanpalvelijoiksi (1:23).
Edelleen ihmisen jumalattomuuden kuvauksessa Paavali rakentaa listan, jossa hän
luettelee synnin ilmenemistä: "He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä,
halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta, täynnä kateutta, murhanhimoa,
riitaisuutta, petollisuutta ja pahansuopuutta, he panettelevat ja parjaavat,
vihaavat Jumalaa, ovat röyhkeitä ja pöyhkeitä, rehenteleviä ja pahanilkisiä,
vanhemmilleen tottelemattomia..." (1:29-30).
Johtopäätöksiä:
- Ei vain deontologista Jumalan käskyjen noudattamista, vaan myös
(utilitaristisesti) pyrkimystä suurimpaan yhteiseen hyvään. Suurimman hyvän
ajatellaan olevan sidoksissa luomistyön järjestykseen.
- Tietty yleisyys oikean ja väärän erottamisessa perustuu
henkilökohtaiseen kokemukseen epäoikeudenmukaisuuden kohtaamisesta. Sen
ansiosta yhteisöt järjestäytyvät ”esivallan” eli oikeusjärjestelmän avulla.
- Yksilötasolla kuitenkin näkemyksiin vaikuttavat kulttuurierot ja
subjektiiviset pyrkimykset (itsekkyys ja ahneus).
4. Kohti kristillistä
etiikkaa. Kiusallinen
lähtökohta: eettisen pohdinnan tekee mielekkääksi se, että moraalinen
käyttäytyminen on äärimmäisen vaikeata. Tästä seuraa se jännite, että arvoja
pohtivat aina normien rikkojat. Etsityt arvot (käsitykset hyvästä ja pahasta)
ovat siten ihanteita. Ne eivät toteudu missään täydellisesti. Siitä huolimatta
niitä voidaan pitää periaatteessa merkittävinä. Arvojen perusteella luodut
normit (käsitykset oikeasta ja väärästä) taas pyrkivät suuntaamaan
käyttäytymistä. Tuo suuntaaminen on kuitenkin usein yksilötasolla perin
vaikeata.
Regimenttioppi auttaa
jäsentämään eettisen pohdinnan paikkaa kristillisen ajattelun sisällä. Kaikkia
ihmisiä koskevat moraalisäännöt kuuluvat ns. maallisen regimentin alueelle.
Hengellisen regimentin alueella sääntöjen sisältö ei muutu, mutta tehtävä vaihtuu
hengelliseksi (tuomion julistuksessa).
Mikä sitten olisi
hermeneuttinen tarkastelutapa kristillisessä etiikassa? Kuten yllä todettiin,
ajatus ihmisten välisestä samanarvoisuudesta perustuu ihmistä suuremman Jumalan
olemassaoloon ja vastuun näkökulmaan. Kristillinen arvopohdinta lähtee tästä perusteesta
ja on siltä osin vaihtoehdoton. Kastilaitoksen kannattaja tai
sosiaalidarwinisti ei voi yleensä päätyä täysin samanlaisiin käsityksiin kuin
kristillinen etiikka. Raamatun etiikan ensimmäinen erityislaatu näkyy tässä.
Mutta eikö tämä ole sama ajatus kuin Kantilla, joka totesi, että vain Jumala
”korkeimpana hyvänä” oikeuttaa moraalin?
On muistettava, että
Kantin mukaan etiikan apriorisen sisällön antaa yksin järki. Hermeneuttisesta
näkökulmasta katsoen se ei pidä paikkaansa. Eettinen egoisti (yksilön hyvä) tai
eettinen naturalisti (hyvä on subjektiivinen tunne) eivät järkeile moraalikäsityksiä
samalla tavalla kuin kristillinen etiikka – niin kuin eivät em. kastilaitoksen
kannattajat tai sosiaalidarwinistitkaan. Pikemminkin voisi sanoa, että tällä
hetkellä suosituin etiikan teoria on eettinen relativismi (uskomus, että oikea
ja hyvä yhdelle on eri kuin toiselle; arvostelmia ei voida perustella millään
objektiivisella tekijällä). Kantilainen käsitys ei toteudu edes filosofisessa
etiikassa, saati sitten teologisessa etiikassa.
Raamatun etiikka menee
tuollaisia yleisiä lähtökohtia syvemmälle. Jumalan luomistyöstä seuraa monia
seikkoja, kuten ihmisen arvo ja elämän kunnioittaminen. Lisäksi Raamatusta
voidaan löytää muitakin suuria periaatteita, joita tarkastellaan seuraavaksi.
5. Uskollisuuden etiikka.
Kun mietitään eettisen pohdinnan perusluonnetta, on hyvä kiinnittää huomiota
yhteen lähtökohtaan. Haetaanko etiikalla vain oikeudenmukaisuutta tai
tasapuolisuutta ihmisten välille, vai ovatko perusteet tätä suurempia?
Oikeudenmukaisuuden ihminen kokee yleensä korvattavuuden näkökulmasta. ”Silmä
silmästä” oli aikanaan kohtuullisuuden laki despoottista ”Lemekin lakia”
vastaan (”haavasta minä tapan miehen”; 1. Moos. 4:23). Yleinen oikeustaju
kuitenkin vastusti mielivaltaa ja peräsi yksilön oikeuksia. Pahan tekemisen
korvauksen tuli olla markka markasta, vamma vammasta.
Jos vastaavaa mallia
sovelletaan etiikkaan, haetaan vain yksilön loukkaamattomuutta ja yksilön
oikeuksia. Se on sinänsä hyvä lähtökohta, mutta ei johda vielä pitkälle.
Raamatun etiikka pyytää enemmän. Passiivisen rakkauden (pahasta
pidättäytymisen) lisäksi Raamattu vaatii uskollisuutta. Jumala itse on
uskollinen (5. Moos. 32:4) ja odottaa sitä myös kansaltaan (32:51). Niinpä
Jumalan tahdosta luopuminen kuvataan uskottomuudeksi (Hes. 18:24; Dan.
9:7; Hoos. 6:6s.). Samaan teemaan tiivistää Paavali ihmisten suurimman
ongelman (Room. 3:3).
Uskollisuuden periaate
nähdään vaikkapa Vuorisaarnan lakitulkinnassa. Tappamisen kieltävä käsky ei
merkitse vain pidättäytymistä surmaamisesta. Jumala odottaa täyttä
uskollisuutta ihmissuhteessa (Matt. 5:22). Silloin kaikenlainen vihanpito on
väärin. Sama uskollisuuden ihanne koskee naisen ja miehen välistä liittoa. Vain
uskollinen liitto on Jumalan luomistahdon mukainen ja tuottaa rakkautta
elämään. Himoitseminen merkitsee avioliiton rikkomista ja rakkaudettomuutta.
”Erokirjan” antaminen taas turmelee liiton ja saattaa puolisot haavoittuvaan
tilaan eli rikkoo elämää (5:27-32).
Uuden testamentin
etiikassa ei siten tarkastella (individualistisesti) yksilöiden tietynlaisia
oikeuksia, joiden mukaan ihmisten keskinäistä käyttäytymistä ohjattaisiin.
Jumalan luoman ihmiskunnan osana yksilöä tarkastellaan suhteiden verkostossa. Näissä suhteissa häneltä odotetaan
uskollisuutta.
6. Raamatullisen etiikan pohdinnassa voidaan siten eritellä
tiettyjä arvoja, jotka ovat kaiken
pohdinnan taustalla. Ne ovat arvoja, joita kristillinen yhteisö ei aseta
kyseenalaiseksi. Sellaisia ovat:
- rakkaus (ei tahdo
lähimmäiselle pahaa)
- uskollisuus (tuntee
vastuun sitoumuksistaan)
- elämän
kunnioittaminen (toiminta ei riko elämää)
Tällaisten arvojen perusteella kristityt muotoilevat normeja,
jotka ohjaavat käytännön elämää.
7. Uhrautuvan rakkauden
etiikka. Silmä silmästä -teeman tulkinta löytyy jo Vuorisaarnasta. Jeesus
opettaa radikaalisti: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Kristittyä ohjataan
toisen posken kääntämiseen: rakastakaa vihamiehiänne (Matt. 5:38-48). Älkää
kostako pahaa pahalla, toteaa myös Paavali (Room. 12:17). ”Miksi ette ennemmin
kärsi vääryyttä?” (1. Kor. 6:7). Niinpä Kristuksen kärsimyksestä tulee
Paavalille esimerkki kristityn suhtautumisesta toisiin ihmisiin. ”Älkää
tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta. Olkoon teilläkin
sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli... Hän... luopui omastaan...
otti orjan muodon... oli kuuliainen kuolemaan asti” (Fil. 2:3-7).
Lisäksi kristitylle hyvän
tahdon ja hyvän tekemisen perustana on aina jollain tavalla Jumalan oma
rakkaus. Ihmisen realistinen toiminnan tilanne taas on uhanalainen tilanne,
jossa uhka lähtee ihmisen itsensä sisältä (synti). Tämän jännitteen ratkaisuna
on vain Jumalan rakkaus (agape), joka
on Jumalan armahtavaa laupeutta ja hyvyyttä erotuksetta kaikkia ihmisiä
kohtaan. Uskosta seuraa kristityn halu rakastaa samalla tavalla. Siksi
kristillinen etiikka ei ole vain Jeesuksen eettisten periaatteiden seuraamista,
vaan maailman näkemistä Jeesuksen sovituskuoleman ja armon näkökulmasta. Tässä
määritelmässä usko liittyy olennaisesti kristilliseen etiikkaan.
Luonnonoikeudellisen konsensuksen tavoittelu taas loittonee yhä kauemmas.
8. Kristillinen etiikka ja
arvokonfliktit (katastrofitilanteet). On eri asia pohtia sitä, mikä on
oikein ja mikä väärin, kuin sitä, mitä puolestaan on tehtävä sen jälkeen kun
elämä on jo turmeltunut. Tosiasia on se, että arkielämän tilanteet ovat
monimutkaisia ja niiden tarkastelussa arvot joutuvat keskinäiseen ristiriitaan.
Silloin on tärkeätä osata erottaa arvot itse arvokonfliktista. Kuitenkin juuri
tällä alueella hyökätään konfliktin nimissä kristillistä tai raamatullista
etiikkaa vastaan.
Klassinen esimerkki
koskee sotatilannetta ja puolustusvoimien oikeutusta. 60-luvulla
huudettiin: onko viides käsky vesitetty?! Ongelman syy on
selvä: voidaanko tappamista vastustaa tappamisella. Kyseessä on
tyypillinen arvokonflikti. Ongelma on jo syntynyt, koska hyökkääjä on ryhtynyt
tappamaan. Esivallan tehtävänä on nyt suojella ihmisten loukkaamattomuutta
mahdollisimman tasa-arvoisesti. Siksi hyökkääjä on pysäytettävä vaikka
väkivalloin. Puolustusvoimien lähtökohtana oleva arvo ei siten kristitynkään näkökulmasta
ole muuttunut. Tappaminen on väärin. Katastrofin kohdatessa tuon arvon
toteutumista on suojeltava tarvittaessa äärimmäisin keinoin.
Toinen tyypillinen
esimerkki koskee perheväkivaltaa. Joidenkin arvostelijoiden mielestä
kristillinen avioliittokäsitys vaatisi miehensä hakkaamaa naista pysymään
liitossa terveytensä ja henkensä uhallakin. Voidaanko tällaisessa tilanteessa
siis enää pitää kiinni siitä arvosta, joka puhuu uskollisuudesta liitossa?
Tietenkin, koska ongelmahan ei ole naisen uskollisuudessa. Kyseessä on jälleen
arvokonflikti. Ongelma on miehen väkivaltaisuudessa. Kristillinen
avioliittokäsitys vaatii miestä heti lopettamaan tekonsa, kantamaan vastuunsa
puolison uskollisessa rakastamisessa. Jos se ei toteudu, hänet tulee
esimerkiksi saada hoitoon tai estää häntä tapaamasta puolisoaan.
Katastrofitilanne täytyy hoitaa, ja se voidaan hoitaa juuri niiden arvojen
mukaisesti, joita lähtökohdiltaankin pidettiin oikeina.
Kolmas ajankohtainen
esimerkki tulee tämän aamun lehdestä, jossa esitellään tulevaa
televisio-ohjelmaa. Ohjelmassa kuulemma moititaan Rooman paavin käsityksiä
ehkäisystä ja abortista. Perustelu on tyypillinen. Esimerkiksi otetaan
raiskattu 9-vuotias tyttö, jolle ei suostuta tekemään aborttia. Jälleen kerran
arvokonfliktin avulla pyritään turhentamaan itse lähtökohtana oleva arvo – elämän
suojeleminen. Kyseessä on katastrofitilanne, joka täytyisi järjestää lääkärien
ja psykologien suosittelemalla tavalla (mitä tosin katolinen kirkko ilmeisesti
ei tee). Tämä ei kuitenkaan ollut lehdessä esiintyvän tekstin päämäärä. Siinä
pyrittiin sen sijaan katastrofitilanteen varjolla puolustamaan aivan
toisenlaista arvoa, nimittäin vapaata aborttia (sosiaalisin syin). Se ei muutu
näillä keinoin elämää suojelevaksi arvoksi, vaan jää relativistiseksi eettisen
egoismin näkökannaksi.
9. Uuden testamentin etiikan
erityislaatu. Monista ihmisistä tuntuu siltä, että Raamatun etiikka on
liian vaativaa ja liian ehdotonta. Tällaista toteamusta ei kuitenkaan sovi
esittää silloin, kun pohditaan arvoja ja normeja. Nehän juuri ovat ihanteita.
Etiikka hakee täydellisyyttä sen itsensä tähden.
Uuden testamentin
etiikalla on erityinen luonteensa siksi, että sen lähtökohtana on Jumalan
luomisteko. Ihmisen arvo ja elämän arvo perustuvat Jumalan työhön ja
rakkauteen. Siksi elämää tulee kunnioittaa. Ihmisten samanarvoisuus perustuu
Jumalan asemaan. Lisäksi ihmisillä on
vastuu sitoumuksistaan. Jokainen on veljensä vartija. Oikeudenmukainen elämä
perustuu uskollisuuteen. Jumala tahtoo, että ihmiset menevät naimisiin,
kunnioittavat uskollisesti puolisoitaan ja hoitavat lapsensa hyvin. Hän haluaa,
että ihmiset kantavat vastuunsa yhteiskunnassa ja työssä eivätkä ole petollisia
eivätkä kavalla yhteistä hyvää.
Raamatullisen
etiikan mukaiset näkemykset poikkeavat monista tämän päivän yleisistä
käsityksistä. Esimerkiksi biologisen ihmiskäsityksen omaavat ihmiset
muodostavat aivan toisenlaisia arvoja ja päätelmiä kuin kristityt. Animaalinen
käsitys ihmisyydestä on muuta kuin ajatus Jumalan kuvasta. Evolutionistinen
materialismi etsii hyötynäkökohtia ja sopivuutta toisin kuin luomistyöhön
perustava raamatullinen ihmiskäsitys. Kristitty ei pääse tässä keskustelussa
konsensukseen luonnonoikeudellisen ihanteen mukaan, vaan ajautuu väistämättä
konfliktiin toisten käsitysten kanssa. Raamatun perusteella esimerkiksi
aviosuhde, uskollisuus ja seksuaalisuuden terve toteuttaminen ovat
normatiivisia kriteerejä arvokeskustelussa. Toisaalta elämää on kunnioitettava
puhutaanpa vammaisista tai vammaisiksi todetuista sikiöistä.
Myös elämänkatsomuksellisten arvojen
kohdalla syntyy jännitteitä. Tämän hetken vallitsevin arvo on taloudellisen
voiton tavoittelu. Useimmat päätökset alistetaan sille. Pörssivetoinen maailma
mittaa kaiken rahassa. Tässäkin kohden kristillinen moraali ajautuu konfliktiin
vallitsevan näkemyksen kanssa. Raamatun perusteella esimerkiksi kohtuullisuus
ja hyvinvoinnin jakaminen ovat normatiivisia kriteerejä. Aivan erityinen tarve
kristillisestä näkökulmasta tehtävälle kriittiselle tilanneanalyysille olisi
juuri rahan vallassa ja kaikkivoipaisuudessa. ”Ne, jotka rikaustua tahtovat,
lankeavat kiusaukseen ja paulaan ja moniin mielettömyyksiin ja vahingollisiin
himoihin, jotka upottavat ihmiset turmioon aja kadotukseen. Sillä rahan himo on
kaiken pahan juuri.” (1. Tim. 6:9s.)
Missä määrin voidaan
löytää yhteistä etiikan aluetta kaikkien ihmisten ja kaikkien
maailmankatsomusten välillä? Ilmeisesti se onnistuu vain yksilön oikeuksista
lähtevän eettisen pohdinnan piirissä. Esivaltaa koskevissa yleisen
lainsäädännön seikoissa voidaan päästä perusteluihin, joissa päästään
yhtäläisiin lopputuloksiin.
Kristillinen etiikka ei
kuitenkaan tyhjenny tähän. Kristityt eivät pohdi oikeaa ja väärää kaikille
yhteiseltä moraaliperustalta. Kristillisen kirkon jäsenille opetetaan etiikkaa,
jossa lähtökohtana on ihmisen vastuu Jumalan edessä. Sen perusteena on luottamus
siihen, että Jumala on luonut tämän maailman rakkauden mukaan tahtonsa
tarkoittamaan järjestykseen. Synnin turmelemassa maailmassa on tarpeen pohtia
tarkkaan sitä, mikä käyttäytymisessämme ja ihmissuhteissamme on oikein ja mikä
väärin. Luomistyön vastainen toiminta rikkoo elämää ja tuottaa yksilöille
kärsimystä. Kristitylle moraalisen mallin antaa viime kädessä Kristus itse,
joka ei tee pahalle vastarintaa. Hän ohjaa jokaista pitämään toista parempana
kuin itseään ja etsimään muiden parasta.