Timo Laato, teol. tri (LSRY)
Kirkkomme vuonna 1986 tekemä päätös, jolla pappisvirka
avattiin naisille, on tänään yhtä väärä kuin aikaisemminkin. Harha on harha
aina ja kaikkialla. Se ei ajan kuluessa pikkuhiljaa muutu oikeaksi,
vaikka jotkut alkaisivat vähitellen tottua ja mukautua siihen tai pitäisivät
itselleen edullisempana ja hyödyllisempänä vaieta koko asiasta. Yhä
edelleen Raamattu sisältää jakeet 1. Kor. 14:34–38 ja 1. Tim. 2:11–15. Ne eivät
ole lakanneet olemasta ymmärrettävää tekstiä jokaiselle kristitylle kirkolliskokouksen
ja virallisen kirkon turhentavasta asenteesta huolimatta. Niistä kiinnipitäminen
– ei ainoastaan ajatuksen tasolla vaan myös käytännössä – on ruvennut merkitsemään
vainotuksi joutumista kirkossamme. Oikeauskoisia ei yleisesti ottaen tahdota
valita kirkkoherroiksi, kappalaisiksi tai edes tavallisiksi seurakuntapastoreiksi.
Heitä ei julkisuuden valoa kaihtavan, puolisalaisen sopimuksen perusteella
nimitetä kirkon ulkomaantyössä avautuviin virkoihin. Piispat eivät
ole kovin innokkaita huolehtimaan erillisvihkimysten järjestämisestä
niille valmistuneille teologian kandidaateille, jotka vakaumuksensa
mukaisesti kavahtavat yhteistä pappisvihkimystä naisten kanssa. Toisaalta
monet kutsumustietoiset naisteologit ovat jääneet vaille koulutustansa
vastaavaa työtä, kun lehtorin viroista suurin osa joko lakkautettiin tai
muutettiin papinviroiksi 1980-luvulla. Näistä ja muista epäkohdista sekä
niiden taakse kätkeytyvästä kärsimyksestä puhutaan varsin vähän. On syytä
kuitenkin muistaa, että näin henkiseen ja taloudelliseen ahdinkoon saatetut
kristisisaremme ja -veljemme, tutut ja tuntemattomat, ovat todellisia
kirkon marttyyreita meidän keskellämme, jotka tarvitsevat tukeamme ja
esirukoustamme. “Sen minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä
minun veljistäni, sen te teitte minulle.” “Mitä ette tehneet yhdelle näistä vähimmistä,
sitä ette tehneet minulle.” (Matt. 25: 40, 45)
Kirkon
kuristava ja kurjistava ote tunnollisinta työntekijä- ja vakainta kannattajakuntaansa
kohtaan tuntuu vieläkin käsittämättömämmältä, kun samanaikaisesti ns. virallisen
järjestelmän puitteissa suojellaan ja jopa suositaan niitä pappeja, jotka
kieltävät lopulta koko kristinuskon ja kaiken jumalallisen ilmoituksen. He
saavat muitta mutkitta jatkaa toimessansa aivan kuin erityisen piispallisen
suojeluksen alla. Miksi? Varsinkin Helsingin hiippakunta on surullisen
kuuluisa päätöksistään ja vapauttavista tuomioistaan, jotka antavat
“räisäsille, sollamoille ja myllykoskille” ja näiden viimeaikaisille
“kylkiäisille” täydet valtuudet saarnata kuulijansa helvettiin. Perustelut
ovat haettuja lähinnä tuhannen ja yhden yön tarinoista. Vaikka ei nykyinen
eikä edellinenkään piispa ehkä henkilökohtaisesti ole olleet niin kovin
ihastuneita tällaisista alaisistansa, ei heillä kuitenkaan ole ollut
rohkeutta, tuskinpa edes pienintäkään aikomusta erottaa susia lammasten
vaatteista.
Vainon hengen
valtaama kirkko on nyt lisäksi pyörtämässä omat kauniit sanansa. Päättäessään
aikoinaan ns. naispappeuden toteuttamisesta kirkolliskokous nimittäin hyväksyi
tiukan äänestyksen jälkeen ponnen, jonka tarkoituksena oli estää
nykyisen tilanteen syntymistä. Se kuului seuraavasti:
”Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka
suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen
olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja
nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki
kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen
aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja
kirkon ykseyttä varjellen.”
Oikeudellisesti tarkasteltuna tällainen lakiin kirjattu
ponsi on lain tulkintaa ohjaavaa periaate, joka sitoo tuomaria tai
tuomioistuinta jopa ennakkotapauksia selkeämmin. Käytännössä näin ei ole
tapahtunut. Eihän valtapelissä yleensä koskaan päde mitkään säännöt. Tärkeintä
on vain oma voitto – ja vastustajan täydellinen lyöminen. Mutta Kristuksen
seurakuntaa eivät edes “helvetin portit” pysty voittamaan (Matt. 16:18), ei
ikinä. “Tässä on pyhäin kärsivällisyys ja usko.” (Ilm. 13:10)
Jotta me emme
unohtaisi kirkon viran raamatullisia perusteita, ne on syytä lyhyesti kerrata
ja palauttaa mieliin:
Vaikka Jeesus oli toiminnassaan
ennakkoluuloton ja rikkoi tarkoituksella totuttuja tapoja keskustelemalla
esim. naisten kanssa (näin mm. Luuk. 10:38–42, Joh. 4), hän valitsi apostoleikseen
silti vain miehiä (Matt. 10:1–4 sekä rinnakkaiskohdat). Vastaavasti Paavali välittää
Herran (Jeesuksen) käskynä, että “vaimojen” (naisten) kuuluu olla seurakunnankokouksissa
vaiti (1. Kor. 14:34). He eivät saa opettaa niissä (1. Tim. 2:12). Edellinen
kohta käsittelee laajasti ottaen nimenomaan järjestystä jumalanpalveluksessa.
Siksi nainen ei saa saarnata eikä toimittaa liturgiaa. Jälkimmäinen kohta
puolestaan kuuluu “paimenkirjeeseen”, joka antaa ohjeita erityisesti papin
virasta. Siksi nainen ei saa ryhtyä papiksi tai suorittaa papillisia
tehtäviä paitsi äärimmäisessä hätätilassa (vrt. hätäkaste). “Käsky vaieta
seurakunnassa” ja “kielto opettaa” eivät näin ollen tarkoita “tuppisuuna”
istumista. Naiset saivat rukoilla ja profetoida (1. Kor. 11:5). He todistivat
ensimmäisenä pääsiäisenä – ja tietysti myöhemminkin! – ylösnousseesta
Herrasta (Matt. 28:8; Luuk. 24:9). “Alamaisuudellansa” ja “puhtaalla
menollansa” he pyrkivät voittamaan ei-uskovat miehensä Kristukselle (1. Piet.
3:1–2). Lapsensa he opettivat tuntemaan pyhät kirjoitukset (2. Tim. 1:5).
Priskilla miehensä kanssa selitti Apollokselle, “Raamatuissa taitavalle” ja
“Hengessä palavalle” juutalaiselle, tarkemmin “Jumalan tien” (Ap. t. 18:
24-26). Monessa muussakin naiset olivat mukana kuten ilmenee Roomalaisepistolan
viimeisen 16. luvun tervehdyksistä. Vanha testamentti kertoo edelleen naisprofeetta
Huldasta kunnioittavasti (2. Kun. 22:14ss). Luemme mm. Ruutista ja Esteristä,
joille molemmille on omistettu oma kirja Raamatussa. Veisaamme Deboran voitonvirttä
(Tuom. 5) tai Marian, Jeesuksen äidin, suurenmoista ylistystä (Luuk.
1:46–55), jota Luther ei väsynyt kehumasta. Kaikki nämä “naistekstit” ovat
Jumalan sanana “meille opiksi kirjoitettu” (Room. 15:4).
Siksi ei ole
yllättävää, että voimakkaiten herätysten aikoina mukana on ollut myös naisia,
jotka hengellisesti valvovina ja rakkaudessa väkevinä ovat ojentaneet ja
neuvoneet kristisisariaan ja -veljiään samoin kuin monen vaivan alla
painiskelevia sielunpaimenia syvemmälle synnin ja armon tuntoon. Elävässä
seurakunnassa naiset ovat toimineet sillä paikalla, jonka järjestyksen
Jumala on heille säätänyt. Silloin heidän työllänsä on ollut runsas siunaus.
Yhä vielä siunauksen hennot ja virkistävät tuulahdukset puhaltavat ylitsemme
monesti niin kuumassa ja helteisessä erämaassa. Kiitollisina muistamme sekä
jo poisnukkuneita että keskellämme vielä eläviä hengellisiä äitejämme.
Lopuksi on
tarpeen antaa vielä lyhyt selitys virkakysymyksen kannalta keskeisiin
kohtiin, nimittäin jakeisiin 1. Kor. 14:33b–38 ja 1. Tim. 2:11–15.
1. Kor. 14:33b–38
“(33b) Niinkuin kaikissa pyhäin seurakunnissa, (34) teidän
vaimonne pitää seurakunnissa ääneti oleman; sillä ei heille ole sallittu
puhua, vaan että he ovat alamaiset, niinkuin myös laki sanoo. (35) Mutta jos
he jotain oppia tahtovat, niin kysykööt miehiltänsä kotona; sillä häijysti
se vaimoille sopii, että he seurakunnassa puhuvat. (36) Eli onko Jumalan sana
teistä tullut? Taikka onko se ainoasti teidän tykönne tullut? (37) Jos joku
luulee itsensä prophetaksi, eli hengelliseksi, se tutkikaan, mitä minä teille
kirjoitan, että ne ovat Herran käskyt. (38) Mutta jos joku on tietämätöin,
se olkoon tietämätöin. (Tai vanhempien käsikirjoitusten mukaisesti käännettynä:
Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.)”
Korintossa oli
jo toteutettu naispappeus. Mutta kaikissa muissa seurakunnissa noudatettiin
oikeata käytäntöä (33b). Puhuminen (34) tarkoittaa opettamista (ei naistenlehtien
yhä vielä markkinoimaa “lörpöttelyä”, johon ei soveltuisi jakeen 38 uhkaus).
Käytännössä opettaminen toteutettiin usein kysymysten ja vastausten avulla
(vrt. Sokrates, Platon jne. sekä esim. Vähä Katekismus). Siten naisten esittämät
kysymykset olisi helposti väärinymmärretty seurakunnan opettamiseksi.
Siksi he saivat kysyä mieltänsä askarruttavia asioita omilta miehiltään vasta
kotona (35). Vain näin varjeltuu kirkon julistuksen historiallinen yhteys alkuseurakunnan
(ja muiden seurakuntien) käytäntöön (36). Ei edes karismaattinen uusi “Hengen”
ilmoitus pysty kumoamaan apostolin ohjetta, joka on itse Herran Jeesuksen
käsky (37). Joka toisin opettaa, tekee sen autuuden menettämisen uhalla (38).
1. Tim. 2:11–15
“(11) Oppikaan vaimo hiljaisuudessa, kaikella nöyryydellä.
(12) Mutta en minä salli vaimon opettaa enkä miestänsä vallita, vaan että hän
on hiljaisuudessa. (13) Sillä Adam on ensin luotu ja sitte Eva; (14) Ja ei
Adam petetty; mutta vaimo petettiin ja saatti ylitsekäymisen. (15) Mutta
kuitenkin hän lasten synnyttämisen kautta autuaaksi tulee, jos hän pysyy
uskossa ja rakkaudessa ja pyhyydessä siveyden kanssa.”
Tässä
edellytetään tunnetuksi gnostilainen opetus, jonka mukaan (1) naisen ei kuulunut
olla miehelleen alamainen. (2) Hänen piti päinvastoin vallita miestänsä.
(3) Siten myös seurakunnan johtaminen (opettaminen) uskottiin naiselle.
(4) Hänen johtoasemaansa perusteltiin kääntämällä Vanhan testamentin
luomisjärjestys vastakkaiseksi: ensin luotiin Eeva ja vasta sitten Aadam.
(5) Samoin syntiinlankeemus oli Aadamin eikä Eevan syytä. (6) Edelleen todelliseen
naiseuteen ei liittynyt lasten synnyttäminen, koska kaikki ruumiillisuus oli
pahasta ja pahaa.
Tällaista gnostilaista (aikanaan hyvinkin
yleistä ja laajalle levinnyttä) harhaa vastaan Paavali opettaa, että
1) naisen kuuluu olla miehellensä alamainen (11),
2) nainen ei saa vallita miestänsä (12) eikä
3) opettaa seurakunnassa (12),
4) Aadam luotiin ennen Eevaa (13),
5) Eeva lankesi syntiin ennen Aadamia (14),
6) kristitty nainen osoittaa uskonsa “lasten synnyttämisen
kautta” (15).
Molemmat edellä
käsitellyt kohdat osoittavat, että kirkolliskokouksen taannoinen naispappeutta
puoltava päätös oli Raamatun pyhien kirjoitusten vastainen. Rukoilevainen
seuraväki pitäytyköön jatkossakin nöyrässä uskossa ja palavassa
rakkaudessa apostoliseen virkakäsitykseen.