24.11.2017
Menneen viikon aikana on kirjoitettu paljon, tai valtavasti, mitä tapahtui viime viikonloppuna Turussa. Maata Näkyvissä -festareilla, joka Pohjoismaiden suurin kristillinen nuorten tapahtuma – nyt osallistujia oli 18.500 – perjantai-illan messussa ei ollut yhtään naispastoria messun toimittajana tai jakamassa ehtoollista.
***
Mitä on kirjoitettu, on ollut suurelta osin paheksuvaa, syyttävää, riitaa haastavaa, repivää eikä kerro halusta ymmärtää tai kuunnella. Miltä tällainen kirjoittelu tuntuu heistä, jotka seuraavat kirkkoa enemmän tai vähemmän etäältä? Kaikki – tai melkein kaikki – tuo keskustelu on kaikkien luettavissa. Jos jossakin puolueessa tai urheiluseurassa käydään tällaista keskustelua, minä haluan pysyä kaukana siitä puolueesta tai seurasta. Jos olisin tuollaisen puolueen tai urheiluseuran jäsen, pitäisi olla todella painavat syyt, etten eroaisi. Moni eroaa kirkosta ja siihen on monia syitä.Yksi ovat repivät ja luotaan työntävät riidat.
Menneen viikon kirjoituksia lukiessani on tuntunut, että tapahtuman järjestäjiltä vaaditaan paljon ja mahdottomia. Joku on kertonut jonkun loukanneen ruokajonossa, käytävällä tai myyntipisteen tuntumassa. Tapahtumassa on tuhansia nuoria ja vanhempia, tietysti mukaan mahtuu monenlaisia, myös heitä, jotka sanovat, mitä ei saisi, ja loukkaavat. Voiko tapahtuman järjestäjiltä vaatia, että he kykenevät halutessaan estämään tämän? Helsingin kadulla joku voi sanoa minulle, mistä en pidä, mutta Helsingin kaupungin johdon syyttäminen tästä olisi tyhmää.
Tässä maailmassa on kristittyjä, jotka ajattelevat, että pastorin tehtävä on miehelle kuuluva tehtävä. Ne kirkkokunnat, jotka sanovat näin, edustavat suurta enemmistöä maailman kristityistä. Miksi ei voida ajatella, että myös Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa on näitä kristittyjä? Harva ajattelee, että ortodoksit syrjivät ja inhoavat naisia, koska heidän mielestään pastorin tulee olla mies. Tästä ei ole kyse siinä kirkossa eikä niiden luterilaisten kristittyjen uskossa, jotka perustelevat tätäkin kantaansa Raamatulla. Raamattu kieltää toisten loukkaamisen ja näiden kristittyjen – luen toki itseni mukaan tähän joukkoon – ymmärryksen mukaan myös sen, että seurakunnan pastorina toimisi nainen. Ymmärrän, että tämä voi loukata mutta eikö voi ajatella, että tämä on näiden kristittyjen perusteltu teologinen näkemys. Sillä ei haluta loukata naisia eikä ole oikein tarkastella sitä tasa-arvoasiana.
***
Nyt keskustellaan naispappeudesta ja pidetään ylitse pääsemättömänä ongelmana, jos jotkut pitävät sitä Jumalan tahdon vastaisena. Mietin tulevaisuutta ja aikaa, jolloin kirkossamme on hyväksytty samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen. Minä luulen tai pelkään, että se aika on muutaman vuoden kuluttua. En toivo sitä mutta näyttää, että se tulee – ellei tapahdu ihme. Miten silloin käsitellään heitä, jotka pysyvät siinä käsityksessä, että avioliiton kaltainen samaa sukupuolta olevien suhde ei ole Jumalan tahdon mukainen? Mitä silloin kirjoitetaan tapahtumista, joita järjestävät näin ajattelevat ja joissa ei sanota tai osoiteta muuten, että kahden naisen tai miehen suhde on oikein? Syytetäänkö, loukkaannutaanko, hyökätäänkö ja kirjoitetaanko, että nämä syrjivät – eikö se ole Suomessa rikos – ja opettavat nuoria syrjimään? Sanotaanko, ettei kirkossa saa toimia näin, ja uhataanko aseman menettämisellä? Minusta tuntuu, että nyt käytävä keskustelu kertoo vastauksia näihin.
Pari vuosikymmentä sitten ystäväni kertoi järjestämästään messusta. Hän itse – mies – oli ollut liturgi ja saarnaajaksi hän oli pyytänyt pastorin, joka myös oli mies. Ehtoollisen jaossa oli avustanut diakoni, mies hänkin. Tämä tapahtui Ruotsissa kokouksessa, jossa oli ollut seurakuntien työntekijöitä. Messun jälkeen lounaalle siirryttäessä muutamat olivat tulleet puhumaan ystävälleni ja sanoneet messun olleen hirvittävä. Ystäväni oli ihmetellyt, mistä on kyse, hän oli miettinyt, minkä suuren virheen hän oli tehnyt. Hirvittävä messu oli siksi, että alttarilla oli kolme miestä mutta ei yhtään naista. Ajattelin, ettei Suomessa tapahtuisi noin. Enää en ajattele. Ja luulen, että tulevaisuudessa messua voidaan sanoa hirvittäväksi siitäkin syystä, josta kirjoitin edellä. Mitä pitäisi ajatella ja mitä johtopäätöksiä tehdä?
***
Tiedän, miltä kirjoitukset tällä viikolla tuntuvat monista heistä, jotka tekevät paljon työtä – ilman palkkaa tai palkalla – jotta Maata Näkyvissä -festarit saadaan jälleen pidettyä. Olisikohan kaikki, mitä on kirjoitettu, sanottu näille ihmisille heitä silmiin katsoen?
Kun lukee näitä kirjoituksia, ei voi välttyä ajatukselta, että jotkut toivovat, että tämä tapahtuma loppuisi. Voihan niin käydäkin – tällainen riitely ja väittelyä ei taida ainakaan tukea tapahtumaa ja sen järjestäjiä. Mutta miksi toivoa tällaisen tapahtuman loppua? Eikö pitäisi olla iloinen, että noin suuri joukko nuoria kuulee Jumalasta, joka on hyvä, välittää ja rakastaa? Jos jotkut toivovat tapahtuman loppumista, kertooko se siitä, että ollaan hyvin kaukana toisista? Toiset järjestävät ja ajattelevat, että Jumala toimii ja käyttää tätä tapahtumaa, toiset eivät ajattele ollenkaan niin. Mitä siitä seuraa – enkä nyt ajattele vain yhtä tapahtumaa vaan laajemmin kirkkoamme, seurakuntiamme – jos ollaan näin kaukana toisista?
Olen kuullut tällä viikolla paljon myös hyviä viestejä Maata Näkyvissä -festareilta: Jumala kosketti, antoi uskoa, vahvisti sitä. Koin, että minusta välitetään. Olin eri mieltä eikä minua tyrmätty. Hienoa että minäkin saan rakentaa omalla pienellä paikallani tällaista tapahtumaa. Suuri joukkoa nuoria – ei tämä ole loppumassa. Jeesuksen risti on minulle nyt vielä tärkeämpi kuin ennen. Hienoja viestejä.
Jari Rankinen