Suomen teologisessa instituutissa on tullut jo vakiintuneeksi tavaksi juhlistaa Martin päivää Lutherin ja luterilaisen teologian aiheilla. Tänä vuonna 2008 järjestettiin ekumeeninen väittely, jossa kaksi edistynyttä teologan opiskelijaa alusti hyvin keskeisestä aiheesta: vanhurskauttamisen teologiasta. Luterilaisen kirkon ja teologian puolelta estradille astui Wille Huuskonen ja Katolisen kirkon ja teologian puolelta mukaan saatiin Emil Anton. Seuraavassa julkaistaan heidän alustuspuheenvuoronsa sekä vastauksensa toistensa puheenvuoroihin. Toivomme näiden alustusten innostavan myös kotisivumme lukijoita pohtimaan vanhurskauttamisteologian painopisteitä.
Wille Huuskosen avauspuheenvuoro STI:llä Martin päivänä 10.11.2008 käydyssä vanhurskauttamisdebatissa
Väärä vanhurskauttamisoppi vääristää koko teologian
Tämänpäiväisen väittelyn aihe – vanhurskauttamisoppi ylipäätään – on hyvin laaja. Olisimme voineet valita jonkin osa-alueen vanhurskauttamisopista, mutta itse ajattelin, että tällainen laaja aihe on kuitenkin mielenkiintoisempi – ainakin sen teesin kannalta, jonka ajattelin tässä ottaa lähestymistavakseni. Teesini on: väärä vanhurskauttamisoppi vääristää koko teologian.
Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista
Vuonna 1999 Suomen evankelis-luterilainen kirkko osana Luterilaista maailmanliittoa solmi yhdessä Rooman kirkon kanssa Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisesta, jossa ikään kuin tehtiin sovinto vanhurskauttamisoppia koskeneista historiallisista kiistoista. STI kunnostautui YJV:n ankarana kriitikkona ja kriittisten näkemysten kovuus ärsyttikin monia. Kieltämättä, kun YJV:tä lukee, tulee ihmetelleeksi, mikä siinä on niin pahaa, että sitä vastaan on niin ankarasti täytynyt hyökätä. Jos roomalaiskatolinen näkemys olisi tyhjentävästi ilmaistu kyseisessä asiakirjassa, olisi Yhteisen julistuksen saama kritiikki mielestäni kohtuutonta. Kuitenkin, samaan aikaan, kun roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut huomattavaa puhetavan muutosta – niin että helpommin voidaan löytää samoja säveliä luterilaisten kanssa kuin ennen – ovat edelleen ne samat opit, jotka Trentossa julistettiin voimassa ja yhä edelleen samat oppituomiot uskonvanhurskaudesta ovat voimassa. On mielestäni perusteltua sanoa, että YJV:ssä on enemmän kyse estetiikasta, kuin siitä, että näkemykset todellisesti olisivat muuttuneet.
Yksin uskosta vai usko ja teot yhdessä?
Luterilaisen kirkon ja Rooman kirkon ero vanhurskauttamisopissa tiivistetään toisinaan tällaiseen kysymykseen: pelastuuko ihminen yksin uskosta, vai tarvitaanko usko ja teot yhdessä? Vastakkainasettelu on klassinen, mutta ihan näin helpolla ei todellista näkemyseroa tavoiteta. Onhan nimittäin niin, että luterilainenkin yhtyy oikein ymmärrettynä apostoli Jaakobin sanoihin: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” (Jaak. 2:24) ja toisaalta katolilainenkin sitoutuu näille siteeratuille sanoille näennäisesti vastakkaisiin Paavalin lausumiin. Usein virheellisesti opetetaan, että luterilaisten mukaan olisi aivan yhdentekevää miten ihminen elää, kunhan hän vain uskoo. Roomalaiskatolisen näkemyksen opetetaan puolestaan usein virheellisesti olevan se, että ihminen pelastuisi yksin omilla teoillaan.
Synergismin varassa lepäävät kaikki Rooman kirkon erityisopit
Siteeraan teille yhtä Trenton kaanoneista, joka koskee luterilaisen uskonvanhurskausopin tuomitsemisesta: ”Jos joku sanoo, että hyvillä teoilla ei ole vaikutusta vastaanotetun vanhurskauden säilymiselle ja vieläpä lisääntymiselle Jumalan edessä, vaan että nämä teot ovat yksinomaan vastaanotetun vanhurskauttamisen hedelmiä ja merkkejä, mutta eivät samalla sen lisääntymisen syitä: hän olkoon anathema, kirottu.”
Mitä tarkoittaa se, että ihminen voi omilla teoillaan lisätä vanhurskauttaan? Entä mitä merkitsee luterilainen käsitys siitä, että hyvät teot ovat vain meidän vanhurskautemme hedelmää? Jos tarkastelemme ainoastaan oppia vanhurskauttamisesta, ei välttämättä teologikaan ymmärrä, mikä ero käytännössä on luterilaisen ja roomalaiskatolisen näkökulman välillä. Sen sijaan, kun uskonvanhurskaudesta luovutaan ja tilalle luodaan synergistinen oppi siitä, että usko ja teot yhdessä tekevät ihmisen Jumalalle kelpaavaksi, tulevat apostoleille vieraan hapatteen mukana kaikki Rooman kirkon erityisopit. Synergismin varassa ovat kiirastulioppi, aneoppi, oppi hyvitysteoista ja oppi messu-uhrista. Kaikki nämä opit käyvät käsittämättömiksi silloin kun me hylkäämme synergismin ja pitäydymme siinä, että ihminen kelpaa Jumalalle uskovana. Ei ole mitään aste-eroja siinä, onko ihminen Jumalalle kelpaava vai ei ole, toisin kuin katolilaiset ajattelevat.
Mitä synergismi merkitsee yksittäisen ihmisen elämässä? Syntiä tehtyään ihminen voi mennä ripittäytymään, saada synninpäästön ja siirtyä kadotuksen alta takaisin kirkon helmaan. Rooman kirkon opin mukaan hän ei kuitenkaan ripittäydyttyäkään vapaudu syntinsä ajallisista rangaistuksista, vaan niitä hän joutuu sovittamaan hyvillä teoillaan täällä maan päällä tai sitten kiirastulessa puhdistumaan niistä.
Huomaatteko miten koko teologian kokonaisuus muuttuu aivan toisenlaiseksi? Eukaristiasta tulee armon aterian sijaan sovitusuhri. Hyvistä teoista tulee myös kiitosuhrin sijaan sovitusuhri. Näin kun pappi toimittaa ehtoollista, hän uhraa Kristuksen ruumiin ja veren ja hankkii tällä kirkolle ansioita, jonka perusteella joku voi sitten vapautua kiirastulesta.
Lain uskonnot ja evankeliumin uskonto
Franz Pieper Dogmatiikkansa ensimmäisissä kappaleissa puhuu uskonnon käsitteestä. Hän jakaa uskonnot kahtia: on olemassa lain uskontoja ja evankeliumin uskonto. Tämä ei ehkä uskontotieteellisesti ole tyydyttävä jako, mutta jos yhtään Pieperiä tunnette arvaatte hänen luokitteluperusteensa ja että kumman kirkon hän sijoittaa lain uskontoihin ja kumman evankeliumin uskonnoksi. Olen edellä esittänyt muutaman esimerkin siitä, että mitä merkitsee, kun uskonvanhurskaus hylätään. Silloin tilalle tulee uusi uhraaminen syntien rangaistusten hyvittämiseksi – siinä missä, Kristus lunasti meidät kadotuksesta, niin tarvitaan pyhien rukouksia lunastamaan meidät kiirastulesta. Vaikka tällainen kielenkäyttö tuskin tyydyttää katolilaista, niin tältä asia ainakin protestantin silmin näyttäytyy.
Aneet ja hyvitysteot naamioitua pelagiolaisuutta
Havainnollisena esimerkkinä siitä, miten väärä vanhurskauttamisoppi roomalaiskatolisessa kansanhurskaudessa näyttäytyy on ruusukkorukous, joka sinänsä ei edusta virallista dogmaa, mutta on kuitenkin aivan roomalaiskatolisen kansanhurskauden keskiössä. Tässä on roomalaiskatolisen kirkon suomenkielisiltä sivuilta otettu muutama ruusukkoon liittyvä lupaus, jotka uskomuksen mukaan pyhä Neitsyt Maria on pyhälle Dominicukselle antanut.
- Ruusukko on hyvin voimakas ase helvettiä vastaan.
- Ruusukko saa hyveet ja hyvät työt kukoistamaan sekä hankkii sieluille runsaasti jumalallisia armoja.
- Ruusukon kautta itsensä minun käsiini luottavat eivät joudu hukkaan.
- Kukaan, joka rukoilee ruusukkoani mietiskellen hartaasti sen salaisuuksia, ei koskaan jää epäonnen taakan alle. Hänen osakseen ei tule Jumalan viha eikä hän joudu kadotukseen kuolemalla valmistautumattomana.
- Toimitan viipymättä pois kiirastulesta ruusukkooni kiintyneet sielut.
Pelagiolaiset opettavat, että ihminen ei ole niin turmeltunut, etteikö hänellä olisi kyky ja näin ollen velvollisuus tehdä hyvää ja pelastaa itsensä hyvillä teoilla. Virallisesti Rooman kirkko tuomitsee pelagiolaisuuden, mutta opettaa kuitenkin, että kastetulla on Jumalan armosta vapaus joko tehdä hyvää, olla kuuliainen tai tehdä pahaa. Näin ollen ainakin minun nähdäkseni kastettua ihmistä tarkasteltaessa ero pelagiolaisuuden ja synergismin välillä on hiuksen hieno.
Syntinen ja vanhurskas
Vielä eräs koko teologiaa jäsentävä ero luterilaisen ja roomalaiskatolisen kirkon välillä on oppi synnistä. Katolilaisille ajatus simul iustus et peccator -opista, oppi siitä, että ihminen on yhtaikaa syntinen ja vanhurskas, on kauhistus. Niin kauan kuin ihminen on syntinen, hän ei voi olla täysin vanhurskas. Kun ihmisestä tulee todellisesti vanhurskas, hän ei enää silloin ole syntinen – ja toisin päin. Luterilainen ihmettelee, miten tämä voi olla mahdollista. Miten kukaan voi vapautua tekemästä syntiä ja olemasta syntinen? Vastaus, joka tekee asian ymmärrettäväksi luterilaisellekin on siinä, että rajaa siitä, mikä on syntiä ja mikä ei, on Rooman kirkossa laskettu. Sinä missä luterilaiset ajattelevat, että jo kaikki pahat ajatuksemme ja kaikki pahat impulssit, jotka eivät ole edes tietoisia, ovat itsessään jo syntiä, Rooman kirkko katsoo, että taipumus syntiin, konkupisenssi ei ole todellista syntiä. Vasta sitten kun ihminen toteuttaa sitä jollakin konkreettisella tavalla, hän syyllistyy todelliseen syntiin. Jos ihminen kovasti pinnistelee, hän voinee jättää kaikista karkeimpia syntejä tekemättä, mutta kovin omavanhurskaalta vaikuttaa elämä sellaisella ihmisellä, joka kuvittelee voivansa vapautua synnistä.
Raamatun ja isien todistus
Koska väittelymme on lyhyt, ja uskon vastauspuheenvuorossani palaavani vielä muihin Raamatun kohtiin, luen teille sitaatin Paavalin kirjeestä efesolaisille. Tähän on luterilaisen helppo yhtyä.
Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, (ette edes osittain!) ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme. (Ef. 2:8-10)
Tässä kohdassa tulee hyvin esiin se miten Paavali toisaalta kirkkaasti kirjoittaa siitä, että meidän pelastuksemme on yksin Jumalan työtä, mutta toisaalta hän liittää hyvät työt kiinteästi kristityn elämään. Meidän kristittyjen tehtävä on tavoitella vanhurskasta elämää ja vanhurskaita töitä, mutta niillä me emme voi tuoda mitään lisää Jumalan vanhurskauteen.
Haluan lukea teille kaksi sitaattia varhaisen kirkon isiltä. Ensimmäinen sitaatti on paavilta, nimittäin pyhältä Kleemens Roomalaiselta vuoden 95 jKr. tienoilta.
Kaikki he [vanhan liiton pyhät] siis saavuttivat kunniaa ja ylistystä, mutta eivät omasta ansiostaan tai tekojensa varassa tai vanhurskautta harjoittamalla, vaan hänen tahdostaan. 4. Emme liioin mekään, jotka hänen tahdostaan olemme kutsutut Kristuksessa Jeesuksessa, tule vanhurskaiksi omassa varassamme emmekä viisautemme tai ymmärryksemme tai hurskautemme tai sydämemme pyhyydessä tekemiemme tekojen kautta, vaan uskon kautta, jonka kautta kaikkivaltias Jumala aikojen alusta asti on kaikki vanhurskauttanut.
(1. Kleem. 31:3-4)
Viimeinen sitaattini on kirjeestä Diognetokselle, joka on peräisin toisen vuosisadan puolivälistä.
Mikä muu olisi voinut peittää meidän syntimme kuin hänen vanhurskautensa? Kenessä muussa olisi ollut mahdollista meidän laittomien ja jumalattomien tulla vanhurskaiksi kuin Jumalan pojassa ja vain hänessä? Oi mikä ihana vaihtokauppa! Oi tutkimatonta luomistyötä! Oi odottamattomia hyviä tekoja! Monien laittomuuden piti hukkua yhteen ainoaan vanhurskaaseen, yhden ainoan vanhurskauden piti vanhurskauttaa monet laittomat. Entisaikana hän oli näyttänyt toteen, että meidän luontomme on kykenemätön saavuttamaan elämää, mutta nyt hän on osoittanut Vapahtajan, joka kykenee pelastamaan senkin, jolta kyky puuttuu. (Diogn. 9:3-6)
Emil Antonin avauspuheenvuoro STI:llä Martin päivänä 10.11.2008 käydyssä vanhurskauttamisdebatissa
Ensinnäkin haluaisin kiittää opiskelijaneuvostoa debatin ideasta ja STI:tä tästä mahdollisuudesta sekä kaikesta sen ja sen opiskelijoiden viime vuosina minulle tarjoamasta tuesta ja ystävyydestä. Olen iloinen voidessani sanoa, että teidän ansiostanne olen oppinut ymmärtämään luterilaista uskoa aivan uudella tavalla ja jopa tietyllä tavalla näkemään sen kauneuden. Totuuden tästä opista määrää kuitenkin se, mitä Jumala on asiasta ilmoittanut, mitä meille kummallekin relevantilla apostolisella todistusaineistolla on aiheestamme sanottavanaan.
Kiistakysymyksen määrittely
Luterilais-katolisessa debatissa vanhurskauttamisesta on kyse varsinaisesti kolmesta asiasta, jotka liittyvät toisiinsa tiiviisti ja jotka muodostavat tunnustuksellisen luterilaisuuden ja katolisuuden keskeisimmän eron vanhurskauttamiskysymyksessä. Nämä asiat tulevat esiin myös Alister McGrathin suurteoksessa Iustitia Dei vanhurskauttamisopin historiasta. Hän esittelee protestanttiset erityispiirteet aivan oikein teol. uutuuksina, jotka olivat koko aiemmalle traditiolle tuntemattomia.
Aion siis argumentoida, että luterilaisuus on pahasti väärässä kolmessa tärkeässä kohdassa: 1) Forenssinen imputaatio eli vanhurskauttamisen määritteleminen Jumalan mielessä tai taivaan torilla tapahtuvaksi oikeusjulistukseksi, jossa Kristuksen vanhurskaus luetaan syntiselle ja syntisen synnit Kristukselle. 2) Pyhittymisen tai ”toisen vanhurskauttamisen” systemaattinen erottaminen vanhurskauttamisesta niin, että pyhittyminen seuraa vanhurskauttamista sen hedelmänä. 3) Näihin kahteen liittyen uskon ensisijaisuus ja eksklusiivisuus vanhurskauttamisessa ja rakkauden siirtäminen pahimmillaan pelkän lain ja parhaimmillaan pelkän pyhityksen puolelle. Näitä vastaan siteeraan Trenton ekumeenisen kirkolliskokouksen opetusta, joka myös määrittelee tässä debatissa edustamani kannan. Suosittelen dekreettiä kaikille luettavaksi.
”Tätä valmistautumista seuraa sitten itse vanhurskauttaminen, joka ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan (Tit. 3:7).” (DV 7)
”Näin siis vanhurskauttamisessa ihminen vastaanottaa samanaikaisesti syntien anteeksiantamisen kanssa häneen vuodatetut uskon, toivon ja rakkauden lahjat Jeesuksen Kristuksen kautta, johon hänet liitetään. Sillä usko, jollei siihen ole liittyneinä toivo ja rakkaus, ei yhdistä ihmistä täydellisesti Kristukseen eikä tee hänestä Kristuksen ruumiin elävää jäsentä. Tästä syystä sanotaankin totuuden mukaisesti, että usko ilman tekoja on kuollut ja tehoton (Jaak. 2:17,20) ja ettei Jeesuksessa Kristuksessa auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus vaan rakkauden kautta vaikuttava usko (Gal. 5:6).” (DV 7)
Käyttämäni metodi
Aika on lyhyt, enkä millään ehdi käydä läpi kuin aivan pienen osan apostolisesta todistusaineistosta. Aion kuitenkin tehdä voitavani merkittävällä metodilla, nimittäin käymällä läpi apostolisia kirjoittajia yksitellen pyrkien olemaan uskollinen heidän alkuperäiselle teologialleen sen sijaan, että lukisin koko Uutta testamenttia tietyn linssin läpi. Tällä pyrin osoittamaan, etteivät apostoliset kirjoittajat tienneet mitään luterilaisesta opista ja että toiseen johtopäätökseen tullaan vain lukemalla kaikkea Roomalaiskirjeen 3-4. lukujen luterilaisen tulkinnan linssin läpi, kuten hyvin usein tehdään.
Tämä lukutapa on mielestäni raamatunvastainen, koska se väärinkäyttää Paavalia muiden kustannuksella. Metodi on erityisen vaarallinen, kun otetaan huomioon Pietarin sanat, joiden mukaan Paavalin kirjeissä on vaikeasti ymmärrettäviä asioita ja että ei-opetetut ihmiset ovat taipuvaisia vääristelemään niitä (2. Piet. 3:16). Mutta kenen opettamia meidän pitäisi olla, jotta tulkitsisimme Paavalia oikein? Väittäisin, että unum habemus magistrum, meillä on yksi opettaja, Jeesus, ja tämän opetuksen kunniaksi aloitankin Matteuksen evankeliumista.
Apostolinen todistusaineisto – evankelistat
Matteus on perinteinen katolissuosikki. Autuaaksijulistukset eivät tunne forenssista imputaatiota vaan taivaaseen pääsevät puhdassydämiset, rauhantekijät, hengessään köyhät ja armahtavaiset. Vuorisaarna opettaa, että vanhurskautemme on oltava parhaita juutalaisia paljon parempi, eikä Jeesus tarkoittanut meille luettua omaa täydellistä vanhurskauttaan vaan hänen omien sanojensa mukaan sitä, ettemme himoitse emmekä vihastu, kun juutalaisille riitti pidättäytyä aviorikoksesta ja tappamisesta. Opetus vastaa Paavalin myöhempää erottelua lain kirjaimen ja hengen välillä.
6. luku kutsuu vanhurskaudeksemme almujamme ja köyhien auttamista, 7. luku opettaa, että taivaaseen pääsevät ne, jotka tekevät taivaallisen Isän tahdon, eivät ne, jotka sanovat, ’Herra Herra’.
Parannusihmeissä luvuissa 8-9 Jeesus julistaa, että usko on parantanut tai pelastanut sairaat, mikä sopii katoliseen käsitykseen synnin sairaudesta ja sen lääkitsemisestä pelastavalla armolla. Luvussa 12 Jeesus opettaa lopullisen vanhurskauttamisen tapahtuvan tuomiopäivänä, ei kuitenkaan forenssisen imputaation perusteella: ”Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut vanhurskautetaan, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan” Tämäkin sopii Paavalin myöhempään opetukseen, jonka mukaan kaikkien, uskovienkin, on tehtävä Jumalalle tili teoistaan eikä häneltä voi salata mitään. (Hepr. 4:13, Room. 2:6,16, 14:10,12)
Teema toistuu Matteuksen 23. luvussa, jossa Jeesus tuomitsee fariseusten väärän vanhurskauden: ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa.” Voimmeko kuvitella, että tämän jälkeen Jeesus olisi selittänyt oikean vanhurskauden olevan sitä, että Kristuksen puhdas vieras vanhurskaus peittää syntisen luontomme? Ei, oikea vanhurskaus näkyy luvussa 25 viimeisellä tuomiolla, jolloin vanhurskaiksi ja pelastuviksi määritellään ne, jotka ovat tehneet kaikenlaisia hyviä tekoja, Jeesus ei ole lumena heidän sontansa päällä vaan tuomarina heidän edessänsä.
Luvussa 19 Jeesus antaa kuuluisan vastauksen rikkaan miehen suoraan kysymykseen taivaaseen pääsemisestä: pidä käskyt, viitaten 10 käskyyn, ja seuraa minua. Tässä on syytä mainita ainainen katolinen kokemus siitä, että Matteuksen evankeliumia siteerattaessa protestantit alkavat esittää kaikenlaisia tekosyitä. Kuuluisa kirkkohistorialle aiemmin tuntematon tulkintamalli on vedota lain ja evankeliumin erotteluun, joka on Raamatulle vieras, ja sanoa, että Jeesus halusi vain osoittaa, ettei kukaan kykene täyttämään hänen sanojaan. Mutta itse teksti sanoo päinvastaista: Pietari ja apostolit kertovat jättäneensä kaiken ja Jeesus lupaa heille siitä ikuisen elämän ja moninkertaisen palkan.
Vastaava kohta Luukkaassa vahvistaa katolisen tulkinnan: luvussa 10 lainopettaja siteeraa rakkauden kaksoiskäskyä ja Jeesus todistaa, että näin päästään taivaaseen. Havainnollistamiseksi hän kertoo tarinan laupiaasta samarialaisesta ja käskee tekemään samoin. Mitään viittausta ei ole siihen, että tämä olisi mahdotonta. Myöhemmin Paavali opetti samoin toteamalla, että laki on täytetty, kun pidetään tämä käsky (Room. 13, Gal. 5).
Johanneksen evankeliumissa Jeesus opettaa hyvää tehneiden nousevan elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneiden kuoleman ylösnousemukseen – vieras vanhurskaus on Johannekselle vieras (5:29). Luvussa 15 Jeesus kuvaa kauniisti katolista näkemystä yhteydestämme Kristukseen vertauksella viinipuusta – liittyessämme Kristukseen meissä alkaa virrata uusi sisäinen elämä, joka mahdollistaa ansiokkaiden tekojen hedelmät.
Apostolinen todistusaineisto – kirjeet
Jaakob on perinteinen katolinen suosikki: usko ilman tekoja ei vanhurskauta vaan on kuollut, ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä yksin uskosta, usko vaikutti yhdessä (syneergei) Abrahamin tekojen kanssa vanhurskaudeksi. (Jaak. 2:20-24) Samoin ensimmäinen paavimme Pietari kehotti uskovia lisäämään uskoonsa kaikenlaisia hyveitä, ennen kaikkea rakkautta, jotta emme olisi hedelmättömiä Jeesuksen tullessa. Se taas, jolta nämä puuttuvat, on unohtanut puhdistuneensa entisistä synneistään. Huom. ”puhdistuneensa” ja huom. ”entisistä”. (2.Piet.1:5-9)
Lopuksi Johanneskaan ei kuvannut syntiemme anteeksiantamista forenssiseksi eikä uskosta tapahtuvaksi, vaan jos tunnustamme syntimme, Jumala puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä (1. Joh. 1:9). Emme ole saaneet tulevia syntejä anteeksi, vaan meillä on synnin varalta taivaassa vanhurskas puoltaja, joka jatkaa papillista esirukoustyötään puolestamme. (1. Joh. 2:1) Kuka tuntee Jeesuksen? Se, joka pitää hänen käskynsä ja jossa on rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen (1. Joh 2). Kuka on vanhurskas niin kuin Jeesus? ”Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas, niinkuin hän on vanhurskas.” (Joh. 3:7) Ei jälkeäkään yksin uskosta tapahtuvasta forenssisesta imputaatiosta.
Olemme vihdoin saapuneet Paavaliin ja on kysyttävä, voiko todella olla, että Paavalin opetus poikkeaisi niin radikaalisti kaikista muista UT:n kirjoittajista? Jos tulkintamme Paavalista pakottaa meidät väkisin harmonisoimaan koko muun UT:n todistuksen, ongelma on ehkä tulkinnassamme. Mutta kuten olen jo välillä havainnollistanut, Paavali opettaa yhtä katolisesti kuin muutkin apostolit. Kenet Jumala tuntee? Senkö, joka uskoo? Ei, vaan sen, joka rakastaa Jumalaa (1. Kor. 8:3). Kenelle Jumala on valmistanut taivaan? Uskovilleko vain? Ei, vaan häntä rakastaville (1. Kor. 2:9). Mitä usko hyödyttää ilman rakkautta? Vanhurskaudenko? Ei vaan ei mitään (1. Kor. 13:2). Onko vanhurskauttaminen forenssinen imputaatio? Ei, vaan pyhittämistä ja Pyhässä Hengessä uudistamista ja synnistä vapauttamista (1. Kor. 6:11, Tit. 3:5-7, Room. 6:7).
Entä Roomalaiskirje 4 ja imputaatio, hyväksilukeminen, logizomai? Paavalin kielenkäytössä logizomai viittaa johdonmukaisesti jonkun katsomiseen sellaiseksi kuin asia oikeasti on – jos Jumala siis lukee jonkun vanhurskaaksi, hän tekee sen siksi, että ihminen myös on vanhurskas, jos hän vanhurskauttaa jumalattoman, hän myös tekee hänet vanhurskaaksi. Paavali ei kertaakaan mainitse mitään Kristuksen vanhurskauden lukemisesta kenellekään. Paavalin suuret argumentit perustuvat VT:n kohtiin 1. Moos. 15 ja Ps. 32:ssa. 1. Moos. 15:ssa Abraham oli jo vanhurskas ja Ps. 32:ssa Daavid julisti vanhurskaaksi miehen, jonka sydämessä ei ole vilppiä. Aiommeko syyttää Paavalia Vanhan testamentin vääntämisestä pois kontekstista aivan toiseen tarkoitukseen? Minä en ainakaan aio, vaan siteeraan varhaisimpien mahdollisten kristittyjen todistusta asiasta – miten Klemens Roomalainen ja Justinus Marttyyri näkivät asian ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla:
”Rakkaus liittää meidät Jumalaan, rakkaus peittää syntien paljouden… Kaikki sukupolvet Aadamista alkaen tähän päivään asti ovat siirtyneet pois elävien joukosta, mutta niillä, jotka ovat rakkaudessa tulleet täydellisiksi, on Jumalan armosta hurskasten olinpaikka… Autuaita olemme me, rakkaat veljet, jos rakkauden yksimielisyydessä toteutamme Herran käskyt, jotta meille rakkauden kautta annettaisiin synnit anteeksi. Onhan kirjoitettu: Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit on peitetty! Autuas se mies, jolle Herra ei lue hänen syntiänsä ja jonka suussa ei vilppiä ole.” (Klemensin kirje korinttilaisille 50)
”Autuas se, jolle Herra ei lue syntiä. Tämä tarkoittaa sitä, joka saa Jumalalta anteeksiantamuksen tehtyään parannuksen synneistään, ei kuitenkaan sillä tavalla kuin te ja jotkut muut teidän kaltaisenne petätte itseänne tässä asiassa ja väitätte että vaikka he olisivatkin syntisiä, he tuntevat Jumalan, eikä Herra ole lukeva heille syntiä.” (Dialogi Tryfon kanssa 141)
Näin ollen Klemens ja Justinus, Matteus, Jaakob, Johannes ja Paavali olisivat varmastikin allekirjoittaneet Trenton DV:n 11. kaanonin:
Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai niin, että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja rakkautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä Jumalan suosiollisuus: hän olkoon erotettu.
Wille Huuskosen vastauspuheenvuoro Emilille:
Uskonvanhurskauden väärinymmärtäminen
Vaikka tämän väittelyn puitteissa ei ole mahdollista käydä syvällisesti läpi kaikkia niitä Raamatun kohtia, jotka Emil esitti väitteidensä tueksi, teen niistä joitakin huomioita. Päällimmäinen huomioni kiinnittyy siihen, että Emilin antiteeseissä luterilainen uskonvanhurskaus on edelleen ymmärretty väärin. Luterilaiset eivät opeta, että ihminen vanhurskautuisi demonien uskolla, sellaisella uskolla, joka on täysin ulkokohtaista. Sellaisella ihmisellä, joka uskoo kolmiyhteisen Jumalan olemassaoloon, mutta vähät välittää hänen käskyistään, eikä rakasta häntä, ei ole mitään vanhurskautta. Luterilaisetkin tuomitsevat sellaisen ulkokohtaisen uskon, josta Jeesus puhuu verratessaan fariseuksia kalkittuun hautaan. Uskon laadulla on merkitystä, kuten apostoli Jaakob kirjeessään kirjoittaa.
Vanhurskautus on vanhurskaaksi julistamista
Emil väittää, että forenssinen imputaatio on täysi uutuus kristikunnassa. Tämä väite on väärä. Vanhurskautus-sana tulee maallisesta oikeussalikielenkäytöstä raamatulliseen kieleen. Tämä merkitys käy vastaansanomattomasti ilmi muun muassa seuraavista jakeista:
Jes. 50:8 Lähellä on hän, joka minut vanhurskaaksi tuomitsee.
Sananl. 17:15 Joka jumalattoman hurskaaksi sanoo (kirjaimellisesti vanhurskauttaa jumalattoman), ja joka vanhurskaan soimaa jumalattomaksi, ne molemmat ovat Herralle kauhistus. (Biblian mukaan). Tässä kohden puhutaan siis nimenomaan deklaratiivisesta vanhurskaaksi julistamisesta inhimillisestä näkökulmasta
Ilm 15:4 Sillä sinä yksin olet Pyhä; sillä kaikki kansat tulevat ja kumartavat sinua, koska sinun vanhurskaat tuomiosi ovat julki tulleet.
Vanhurskauttamisen ymmärtäminen niin, ettei se ollenkaan tarkoittaisi oikeussalivanhurskautta on filologinen mahdottomuus. Toki Raamattu puhuu myös vanhurskaista teoista ja kuuliaasti eläneitä ihmisiä nimitetään vanhurskaiksi – etenkin vanhan liiton pyhien kohdalla. Heprealaiskirjeen näkökulma asiaan on se, että nimenomaan usko sai heidät tekemään vanhurskaita tekoja – ja näiden pyhien ihmisten kohdalla vanhurskaus Jumalan edessä ei ollut heidän nuhteettoman vaelluksensa vaan Jumalan pelon ansiota.
Armo – anteeksiantoa vai vaatimusta?
On huomattava, että käsitys armosta on hyvin erilainen luterilaisessa kirkossa ja Rooman kirkossa. Luterilaisille Jumalan armo merkitsee ensi sijassa nimenomaan armahtavan tuomion julistamista – toissijaisesti Jumalan armollisuutta ja laupeutta, sitä mitä jumala armostaan meille antaa niin kuin armollinen kuningas. Katolilaiset häivyttävät ja hävittävät melkein kokonaan Jumalan armon siinä merkityksessä, että Jumala armahtaa, eli antaa kaikki synnit anteeksi
Yksi tärkeä perusperiaate luterilaisille on kiinni pitäminen tästä: kun Jumala armahtaa, niin Jumala antaa kaikki synnit anteeksi. Tämä kuulostaa itsestään selvyydeltä pyhäkoululaisellekin, mutta niin on, että synergistinen oppi sotkee tämän perustotuuden. Katolilaiset voivat sanoa, että kun ihminen kastetaan, hän saa kaikki synnit anteeksi niin ajassa kuin iankaikkisuudessa, mutta kun kastettu ihminen tekee syntiä ja tulee tuhlaajapojan tavoin Jumalan luo, ei Jumala riennäkään avosylin vastaan, vaan sanoo: ”Painu takaisin navettaa lakaisemaan ja sitten kun olet saanut hyvitystekoja riittävästi tehtyä, niin tervetuloa tänne minun hoviini. Niin ja jos et jaksa tehdä hyvitystekoja, niin voit hankkia aneita vaikkapa pyhiinvaelluksella.”
Emil toi puheenvuorossaan esiin joukon kohtia, joissa Jeesus sanoo ihmisille, jotka tahtovat kaikessa elää Jumalan tahdon mukaan: ”Ole vielä parempi ja vielä parempi ja vielä parempi.” Kokonaan Emil jätti huomioimatta sen kohdan, jossa apostolit ihmettelevät Jeesuksen sanoja: ”Emmehän me pysty olemaan parempia kuin nuo!” De facto Raamattua lukiessamme huomaamme kuinka heikkoja opetuslapsetkin olivat omassa pyhityselämässään. Pietari kielsi Jeesuksen ja myöhemmin puolusti judaistikristittyjen vääriä vaatimuksia. Hän teki syntiä monella tavalla, jopa kuolemansyntiä kieltäessään Kristuksen. Mitä Jeesus todella sanoi näille opetuslapsille, kun he olivat tuskastuneita vaatimuksesta olla yhä parempi ja parempi? Jeesus vastasi, että helpompi on kamelin mennä neulansilmästä, kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan.
Kuka sitten voi pelastua?
Silloin tällöin esitetään sellainen tulkinta, että tämä neulansilmä on jokin ahdas portti, josta kameli voi mennä, kunhan pudottaa punnuksensa. Mitään antiikin tekstimaailmasta nousevaa perustetta tulkinnalle ei ole, vaan sen on synnyttänyt nimenomaan synergistinen taikka sitten vapaiden suuntien edustama käsitys ihmisten kyvyistä. Jeesus sanoo, että ihmiselle pelastuminen on mahdotonta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista. Nyt katolilainen sanoo, että niin, se, että Jumalalle kaikki on mahdollista tarkoittaa sitä, että Jumala antaa sellaisen armon ihmiselle, että ihminen pystyy tekemään niitä pelastukseen vaadittavia hyviä tekoja. Tästä herää kysymys, että eikö apostoleilla sitten ollut Jumalan armoa, että he olisivat pystyneet Jeesuksen vaatimiin tekoihin. Miksi he tuskastuivat, vaikka olivat Jeesuksen lähimpiä ihmisiä? Minkä takia Paavali puhuu synnistä, joka hallitsee hänessä, vaikka häntä nimitetään pyhäksi. Olen ymmärtänyt, että jos joku julistetaan pyhäksi, se tarkoittaa sitä, että hän on päässyt suoraan taivaaseen, että hän on päässyt synnistä irti, eikä ole ainakaan kiirastulessa. Ainoa vaihtoehto lienee, että Paavali oli keskeneräinen pyhityksessä kirjoittaessaan kirjeitä ja myöhemmin elämässään pyhittyi sitten täydellisesti. Pelkistä apostolisista kirjoituksista tällaisten käsitysten johtaminen lienee mahdotonta.
Emil Antonin vastauspuheenvuoro Willelle:
Willen avauspuheenvuorossa tuli esille pointti siitä, että katolisesta vanhurskauttamisopista seuraavat kaikenlaiset kamaluudet kuten kiirastuli, hyvitysteot, messu-uhri, ruusukko jne. Totta, niin seuraavatkin – mutta tänään emme väittele vanhurskauttamisopin seuraamuksista. Voimme pitää toiset väittelyt messu-uhrista, kiirastulesta yms., uskon näiden oppien löytyvän yhteisen kirkon ajalta. Kysymys on kuitenkin siitä, mikä on apostolinen vanhurskauttamisoppi – jos se on katolinen käsitys siitä, että se on meidän sisäämme vuodatettu Jumalan armo, silloin nämä asiat tosiaan luonnollisesti seuraavat, joten tehtäväni tänään on todistaa tämä perusperiaate.
Laki ja evankeliumi
Wille vetosi myös erotteluun lain uskontojen ja evankeliumin uskontojen välillä. Pidän kovasti ”laki ja evankeliumi” -kielipelistä, sillä voi aina leikkiä kaikennäköisissä tilanteissa, mutta itse kristinuskolle tämä on mielestäni vieras erottelu ja yksin luterilainen erottelu – muu kristikunta on sitä vastaan. Raamattu ei tietenkään kategorisoi omia opetuksiaan niin, että ”tämä kuuluu sitten lain puolelle” ja ”tämä kuuluu sitten evankeliumin puolelle” vaan kuten esimerkiksi autuaaksijulistuksissa lupaus ja vaatimus ovat käytännössä samassa, ja on vaikea sanoa, onko se lakia vai evankeliumia. Bonhoeffer sanoisi, että evankeliumia, joku perinteisempi luterilainen taas, että lakia.
Jos sovellamme tätä uskontojen kategoriaan niin leikin nyt hetken amerikkalaista evankelikaalista Once Saved Always Saved – uskovaa, joka tulee ja sanoo että ”Ah, Wille, olet vielä täysin lain alla”, ”Jeesuksen veri on peittänyt kaikki syntini, ei minun tarvitse välittää siitä, vaikka elän synnissä”. Wille uskoo, että kristityn pelastus on vaakalaudalla, jos pitää kiinni jostain synnistä. ”Hyvänen aika, olet aivan lain alla, tässä sinulle kasa raamatunkohtia siitä, että usko pelastaa ja että Jeesuksen veri puhdistaa syntini”. Näin se väittely jatkuu edestakaisin siitä, että mihin Raamatussa on vedettävä viiva lain ja evankeliumin uskontojen välillä. Koko argumentti lain ja evankeliumin erottelusta on siis hyvin subjektiivinen ja mielivaltainen. Kysymys on siitä, mitä apostolit ovat meille antaneet eikä siitä, mikä sopii filosofiseen tai uskontotieteelliseen mieltymykseemme.
Simul iustus et peccator ja konkupisenssi
Mitä simul et iustus peccator – ajatukseen tulee, se ei ole katolilaisille kauhistus siinä mielessä, ettemmekö tunnustaisi, että koko elämämme taistelemme syntiä vastaan ja päivittäin elämämme loppuun saakka teemme virheitä ja syntejä. Ei siinä mitään. Mutta tämä on sitä, mitä luterilaiset kutsuvat ns. ”pyhityksen kategoriaksi”. Mutta on olemassa toinen merkitys simul et iustus peccator – opille, joka on se varsinainen merkitys ja joka kuuluu ”vanhurskauttamisen kategoriaan”, joka on se, että Jumalan edessä kaikki meissä on täyttä syntiä ja roskaa, mutta koska meidät peittää Kristuksen vanhurskaus, olemme myös täydellisen vanhurskaita Jumalan edessä. Tämä on se, mitä katolisuus vastustaa.
Mitä syntikäsitykseen ja konkupisenssiin tulee (ovatko pahat himomme itsessään syntejä vai ovatko ne hengellistä taistelua ja kasvua varten) – katolinen käsitys menee mielestäni yksiin Jaakobin opetuksen kanssa (1:14-15): ”Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee. Ja sitten himo tulee raskaaksi ja synnyttää synnin, ja kun synti on kasvanut täyteen mittaan, se synnyttää kuoleman.” Ensin on himo, ja sitten jos se ”tulee raskaaksi”, jos siihen tarttuu, jos sen hyväksyy, jos sille antaa myöntymyksen, sitten se tulee synniksi ja sitten synti synnyttää kuoleman.
Ef. 2 ja Gal. 6
Wille siteerasi raamattuperustelunaan Ef. 2. lukua. Totta kai Paavali on oikeassa sanoessaan, että meidät on pelastettu armosta uskon kautta. Trenton kirkolliskokous sanoo selvästi, ettei vanhurskauttamisen armoa voi ansaita millään, ei uskolla eikä teoilla, koska muuten armo ei olisi armo. Mikään vanhurskauttamistamme edeltävä ei ansaitse vanhurskauttamisen armoa. Mutta jos haluamme katsoa, mitä Paavali oikeasti tarkoittaa pelastumisella tuossa Efesolaiskirjeen 2. luvussa, meidän tarvitsee mennä takaisin vain kolme jaetta jakeeseen 5, jossa hän taas sanoo: ”Armosta teidät on pelastettu.” Mutta millä tavalla? Sillä tavalla, että olimme ensin kuolleita, mutta sitten olemme Kristuksen kanssa yhdessä nousseet kuolleista uuteen hengelliseen elämään. Meille annetaan oikeasti elämää, kyseessä ei ole vain jossain taivaan torilla tapahtuva julistus vaan meidän sisäinen ylösnousemuksemme.
Jos puhutaan siitä, ovatko hyvät teot vain pelastuksen hedelmää, niin ne ovat toki sitäkin, mutta ovatko ne myös ansiollisia ja vaikuttavatko ne myös jotenkin taivaaseen pääsemiseemme? Siteeraisin teille Gal. 6:7-9: ”Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon.” Tähän kategoriaan menisi katolinen oppi siitä, että ihmisen hyvät teot niin sanotusti ansaitsevat eli toisin sanoen Jumala palkitsee ne ikuisella elämällä.
Takaisin peruskysymykseen
Jos tullaan Willen siteeraamaan Diognetoksen kohtaan, palaisin ajatukseeni siitä, että luterilaisuudessa on tietyt hienot systemaattiset erottelut, jotka tekevät eron katolisen opin kanssa, eli 1) pyhittyminen ja vanhurskauttaminen pitää erottaa ja 2) vanhurskauttaminen pitää määritellä forenssiseksi imputaatioksi, joka tapahtuu yksin uskosta. Kirje Diognetokselle ei sano mitään näistä asioista, se ei sano, että tämä vaihtokauppa tapahtuu yksin uskosta, se ei sano, että se vaihtokauppa tarkoittaa sitä, että Kristuksen vieras vanhurskaus luetaan meidän hyväksemme jne. Me uskomme kyllä, että Jeesuksen vanhurskaus antaa syntimme anteeksi ja uskomme kyllä, että Jeesus kantoi syntimme, mutta mitä nämä asiat tarkoittavat?
Uskomme, että Jeesus kuoli meidän puolestamme, mutta mitä se tarkoittaa? Pieni illustraatio tai esimerkki siitä, miten näemme sen, miten Jeesus kuoli puolestamme, ja miten tästä seuraavat vastuumme ja tekomme, olisi seuraava. Isä perheessä sanoo lapsilleen, että jos teette rikoksen X, siitä seuraa teille rangaistuksena viikon kotiaresti. No, lapset menevät ja tekevät X. Isä on vihainen ja haluaa pistää heidät arestiin. Mutta sitten äiti tulee, hän tulee lapsille välittäjäksi, hän puhuu heidän puolestaan, vetoaa isän rakkauteen ja antaa itsensä isälle lasten puolesta. Äiti hellyttää isän ja voittaa isän armon lapsille, ja isä lupaa päästää lapset pälkähästä, kunhan katuvat rikkomustaan ja lupaavat olla enää tekemättä sitä.
Luterilainen ajatus on taas se, että lapset ovat tehneet X, isä on vihainen ja hänen oikeudenmukaisuutensa vaatii, että rangaistus toteutetaan. Äiti tulee väliin, ja isä pistääkin äidin kotiarestiin lasten sijasta viikoksi, täytyy tapahtua sijaisrangaistus. ”Nyt te lapset sitten pääsette vapaiksi.” Tämä toimikoon vastauksena myös Willen tuhlaajapoika-argumentille: isät kyllä kurittavat lapsiaan, isät voivat kyllä vaatia heiltä hyvitystä, tämä kuuluu siihen, miten isät kasvattavat lapsiaan (ks. Hepr. 12).
Wille sanoi, että ymmärsin väärin luterilaisen ajatuksen uskosta. En usko, että ymmärsin sen väärin, tiedän kyllä, ettei Wille usko kuolleen uskon pelastavan, tiedän kyllä, että Wille sanoo, että täytyy olla pyhitys ja rakkaus ja hyvät teot jne. Pointtini oli se, että Raamattu ei erottele näitä sillä lailla, että aina kun puhutaan rakkaudesta, sanottaisiin, että ”Muistakaa että tämä kuuluu vain pyhitykseen, muistakaa, ettei tämä oikeasti liitä teitä Jumalaan vaan sen tekee vain usko, ja tämä on sen seurausta jne”. Nämä asiat eivät mene Raamatussa niin kuin luterilaisuus vaatii meitä ajattelemaan. Pointti oli se, että kun Paavali, Johannes ja Jaakob puhuvat näistä asioista, heille teot ja rakkaus olivat luonnollisesti osa sitä, että pelastumme ja menemme taivaaseen.
Vanhurskauttamisen olemuksesta ja Jumalan lapseudesta
Wille sanoi, että olisi väärin poistaa kokonaan tuomioaspekti vanhurskauttamisesta. Totta, enkä kielläkään sitä, etteikö Jumala julistaisi meitä syyttömäksi ja armahdetuksi silloin, kun meidät vanhurskautetaan enkä kiellä sitä, etteikö Jumala olisi tuomari viimeisenä päivänä, totta kai hän on. Mutta se ei jää siihen. Vanhurskauttaminen ei tarkoita Paavalille eikä muille apostoleille pelkästään tällaista Jumalan mielessä tapahtuvaa julistusta. Itse asiassa Wille siteerasi todella hauskaa kohtaa Vanhasta testamentista, jonka mukaan on Herralle kauhistus, jos joku julistaa syyttömäksi syyllisen. Mutta luterilainen vanhurskauttamisoppi on juuri tätä, Jumala julistaa syyttömäksi syyllisen, vanhurskauttaa syntisen. Sehän on Herralle kauhistus! Mutta luterilainen sanoo, että Jeesus tekee sellaisen vippaskonstin, että hän päästää Isän pälkähästä, mahdollistaa sen, että Isä tekee juuri sen, jonka hän on aiemmin Vanhassa testamentissa julistanut kauhistukseksi itselleen. Tässä vaiheessa katolilainen tulee ja sanoo ”ei”, Jumala oikeasti tekee sielun vanhurskaaksi, kuten hän sanoi: ”Tulkoon valo”, ja valo tuli, niin myös kun Jumala sanoo ”olet vanhurskas”, ihminen oikeasti tulee vanhurskaaksi, kauniiksi ja Jumalalle mieluisaksi sieluksi, pyhäksi ja puhtaaksi.
Jos katsomme aiemmin mainitsemiani kohtia kuten Tit. 3:5-7, Jumala pelasti meidät, mutta millä tavalla? Uudistamalla meidät, vuodattamalla Hengen meihin runsaasti, ja tällä tavalla armosta vanhurskautettuina meidät on tehty ikuisen elämän perillisiksi. Millä tavalla? Niinkö, että meidät vain synneissämme julistettiin vanhurskaaksi? Ei vaan niin, että Henki vuodatettiin meihin ja meidät uudistettiin ja tehtiin perillisiksi, kyseessä on perheadoptio eikä pelkkä lakijulistus, meistä tulee Jumalan lapsia.
Nyt voimme palata siihen kohtaan Matteuksen evankeliumissa, josta Wille sanoi, että apostolit sanoivat että ”kauhistus, Jumala vaatii ihan liikaa, emme me voi koskaan tehdä tällaista”. Jumala on Isä, hän ei tuomitse meitä lakikirjan kanssa niin että ”ahaa, pikkuvirhe, helvettiin siitä”, hän ei vaadi lakikirjan mukaista sataprosenttista täydellistä standardia omilta lapsiltaan, emme ole enää lain alla vaan armon alla. Kohta, johon Wille viittasi, ”Kuka sitten voi pelastua?” ei viitannut apostolien omaan kokemukseen vaan puhe oli rikkaasta ja sanottiin, etteivät rikkaat voi pelastua. Tässä vaiheessa kysyttiin, ”Kuka voi pelastua”, ja Jeesus vastasi, että Jumalalle kaikki on mahdollista. Uskomme, että jokainen, joka pelastuu, pelastuu Jumalan armosta. Mutta ei tässä viitattu Pietariin itseensä ja apostoleihin, vaan Pietari kysyi ”Entäs me, mehän olemme jättäneet kaiken ja seuranneet sinua” – eikä Jeesus vastannut ”Ei ei, sehän on mahdotonta, ette te sitä tehneet”, vaan hän sanoi, ”Teille on ikuinen palkka taivaassa ja satakertainen tässä elämässä.”
Väittelytilaisuudessa käytiin myös innokasta yleisökeskustelua, joka laajeni runsaasti. Jotkut paikalla olleista ajattelivat, että keskustelu jäi suorastaan kesken. Tästä syystä edellä olleiden puheenvuorojen julkaisemisella halutaan edistää sekä teologista pohdintaa yleensä että luterilaisten ja katolilaisten vuoropuhelua teologian keskeisistä kohdista. Keskustelun ”kustoksena” allekirjoittanut voi todeta, että taidokkaitten avauspuheenvuorojen ja asiallisen keskustelun perusteella oli helppo ymmärtää toisaalta kirkkojen välillä vallitsevaa yksimielisyyttä ja toisaalta niitä eroja, jotka ovat yhä jääneet erottamaan teologisia näkemyksiä. Keskustelu päätyi mielenkiintoisella tavalla samankaltaiseen ristiriitaan kuin taannoin allekirjoitettu Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Kaikki osapuolet eivät nimittäin allekirjoittaneet julistusta sellaisenaan. Katolinen kirkko edellytti, että sen lisäksi tulee kirjoittaa liite (nk. Annex), joka myös tehtiin erillisessä työryhmässä. Tuossa liitteessä todettiin, että kirkkojen käsitysten välillä on vielä olennaisia eroja, etenkin kysymyksessä perisynnin himosta (konkupisenssi), kristityn olemuksesta samalla kertaa syntisenä ja vanhurskaana, sekä lopulta itse kysymyksessä jumalattoman vanhurskauttamisesta. STI:ssä käyty keskustelu osoittaa, että käytännön tasolla samat aiheet jäävät erottamaan teologioitamme. (Timo Eskola)