Blogi 28.9.2019
Olen kirjoittanut turvapaikanhakijoista monta kirjoitusta STI:n blogiin. Ainakin vielä tämä tästä aiheesta.
Eilen kerrottiin, että Suomesta on tänä vuonna palautettu vastoin turvapaikanhakijan tahtoa Irakiin 40 ja Afganistaniin 21 henkilöä. Kerrottiin myös, että noin 500 turvapaikanhakijaa on kadonnut vastaanottokeskuksista. Näistä luultavasti kaikki tai melkein kaikki ovat saaneet kielteisen päätöksen turvapaikan hakuun. Osa heistä on jäänyt Suomeen, suurempi osa lienee siirtynyt Euroopassa johonkin toiseen maahan.
Mitä Suomesta palautetuille tapahtuu siellä, minne heidät palautetaan?
On heitä, joista ei kuulla mitään palautuksen jälkeen. Se voi johtua siitä, että he eivät voi pitää yhteyttä, vaikka haluaisivat, koska ovat vangittuina paikassa, jossa nettiä tai puhelinta ei voi käyttää. Varmaan osa ei halua pitää yhteyttä. He yrittävät sopeutua uudelleen sinne, mistä ovat lähteneet, ja sitä saattaisi vaikeuttaa yhteydenpito suomalaisiin ystäviin. Tai mahdollisesti he suunnittelevat uutta pakoa ja yhteyttä Suomeen tai muualle Eurooppaan ei pidetä, koska se voisi vaarantaa suunnitelman. Varmaan on heitäkin, joilla asiat palauttamisen jälkeen ovat ihan hyvin ja he pitävät yhteyttä tai eivät pidä.
Itse tiedän tai tunnen muutamia, jotka on palautettu täältä. Mitä heille on tapahtunut? Kerron yhdestä.
Häneen voidaan pitää jonkin verran yhteyttä. Välillä hän on pidätettynä, toisiaan vapaana. Muutama kuva kertoo, miten häntä on palautuksen jälkeen käsitelty. Jäljet kertovat hakkaamisesta. Hän on tullut kohdelluksi myös tavalla, joka ei jätä samanlaisia jälkiä: sähköiskut eivät jätä niitä. Hän unohtaa asioita eikä muista suomen kieltä niin hyvin kuin ennen; ehkä syy ovat sähköiskut. Hän on tullut häpäistyksi ja nöyryytetyksi. Hän vaikuttaa hyvin järkyttyneeltä ja masentuneelta ja puhuu itsemurhasta. Hän on vihainen ja katkera – toisin kuin täällä – ja kokee tilanteensa toivottamaksi: Tätäkö elämä on tästä eteenpäin? Piileskelyä, pidätyksiä, väkivaltaa, nöyryyttämistä eikä näköpiirissä ole, että tämä loppuisi.
Tietysti tämä kaikki voidaan kiistää. Voidaan sanoa, että valokuvat ovat jostakin toisesta tai niitä on muokattu. Tai että tämä henkilö näyttelee eikä hän oikeasti olekaan järkyttynyt ja masentunut. Jos on riittävästi tahtoa, melkein kaikesta voi sanoa, etten usko tuota, asiaa ole todistettu aukottomasti ja minulla on selitys, miksi tuo ei ole totta. Miten uskottavia selitykset ovat, on toinen asia. Minun on selvästi helpompi uskoa, että tuolle tuntemalleni on tapahtunut tuolla tavalla, kuin sanoa, ettei ole. Vaikka olisi paljon mukavampi ajatella toisin.
Mitä tässä tapauksessa palautuksen jälkeen tapahtui, ei ollut yllätys. Tapahtui, mitä osattiin odottaa, ja toisenlainen kohtelu olisi yllättänyt. Tästä kerrottiin useasti ja eri tavoin heille, jotka tekivät päätöksen, ja kuitenkin he päättivät palauttaa. Ovatko he missään vastuussa päätöksistä? Näyttää, etteivät ole. Eivät ainakaan kenellekään ihmiselle. Entä Hänelle, joka edessä kerran kaikki olemme? Huomennakin jumalanpalveluksissa kerromme uskovamme häneen, joka istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hänen edessään olemme kerran mekin, jotka emme pysty estämään näitä palautuksia ja tyydymme lähinnä kirjoittamaan niistä. Herra, armahda meitä.
Jos joku, jolla on valta päättää näissä asioissa, on kiinnostunut, kerron mielelläni lisää.
Jari Rankinen
puh. 045 359 7772, jari.rankinen@sti.fi