Timo Eskola
Keskustelu kristinuskon ja islamin välisestä suhteesta on noussut luterilaisessa kirkossa uudelle tasolle, kun pastori, teologian tohtori Kari Kuulasta on tehty kantelu Kuopion tuomiokapituliin. Kirjelmän mukaan Kuula opettaa, että kristityillä ja muslimeilla olisi sama Jumala. Hänen mukaansa Koraanin ilmaisema Jumala olisi siten sama persoona kuin Raamatun Jumala. Kuula katsoo uskontojen erojen koskevan vain yksityiskohtien tulkintaa.
Lehtikirjoituksissaan Kuula onkin esittänyt tällaisia ajatuksia. Hän ei voi ajatella, että ihmisen pelastus riippuisi siitä, missä ihminen sattuu syntymään, tai mihin uskontoon tämä uskoo. Kuulan mukaan samaa juurta olevissa Aabrahamin jälkeisissä uskonnoissa, siis juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, on keskipisteenä yksi ja sama Jumala. Tämän Jumalan hän uskoo vähintäänkin salatulla tavalla toimivan siellä, missä esiintyy uskonnollista pohdintaa.
Kuula alistaa kaikki muut teologiset teemat tämän periaatteen alle. Kun Aabraham on isänä, ei uskontojen väliltä löydy eroja. Synti ei kadota ihmistä, vaikka hän ei tuntisikaan Kristusta. Kolminaisuusoppi ei kuvaa luovuttamattomalla tavalla kristillistä uskoa, sillä Jeesus ei kuulu pelastavan uskon perusteisiin.
Niinpä Kuula on internetin kotisivuillaan puolustellut kantaansa siitä, että käsitys Jeesuksesta ei välttämättä erota kristittyjä ja muslimeja. Hänen mukaansa ajatus Jeesuksen uhrikuolemasta ja kuoleman sovittavasta merkityksestä on vain yksi, kapea tulkinta Raamatun ajatuksista. Hän väittää, että kristikunta “ei ole koskaan kanonisoinut mitään yhtä tulkintaa Kristuksen kuolemasta”. Sovitusopin rinnalle mahtuu Kuulan mukaan sellaisia käsityksiä Jeesuksesta, jotka ovat varsin yhdenmukaisia Koraanin näkemysten kanssa.
Käsitys kolminaisuudesta
Kirkossamme opin sisältöjä arvioidaan kolmesta näkökulmasta. Ensimmäisenä tulee Raamattu, seuraavaksi yleiset ja kirkkokunnille yhteiset uskontunnustukset, ja kolmantena luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat. Näitä arviointiperusteita käytettäessä Kuulan väittämät ovat käsittämättömiä.
Raamatun Jumala on kolmiyhteinen. Lähetyskäsky saattelee apostolit matkaan kastamaan kansoja pelastuksen yhteyteen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Pietarin helluntaipuheessa (Ap. t. 2) Isän herättämä Poika lähettää seurakunnalleen Pyhän Hengen, jonka voimassa evankeliumi lähtee kaikkeen maailmaan. Ja lopulta Paavali Roomalaiskirjeessä ilmaisee tekevänsä Isän valtuuttamana työtä Kristuksen evankeliumilla, jotta kansoista tulisi Pyhän Hengen pyhittämä “kiitosuhri” eli pelastuneiden joukko taivaan valtakuntaan (Room.). Jumalan valtakunnan leviäminen ja pelastuksen seurakunnan kasvu ovat kolmiyhteisen Jumalan työtä maailmassa.
Kirkon uskontunnustukset rakentuvat tämän lähtökohdan varaan. Ne muotoiltiin monia keskeisiä raamatunkohtia lainaten ja varhaisimpiin niistä kuuluu Rooman kastetunnustus. Sen pohjalle rakennetussa Apostolisessa uskontunnustuksessa ja sitä myöhemmin laajentavissa yleisissä tunnustuksissa (Nikea, Athanasios) kristillinen usko ilmaistaan uskona kolmiyhteiseen Jumalaan. Uskonpuhdistus, joka halusi palata kristinuskon juurille, sitoutui näihin tunnustuksiin ja rakensi näkemyksensä niiden varaan.
Olisi loukkaus islamilaisia kohtaan väittää, että näiden Jumala olisi kolmiyhteinen. Yksinkertaisimmankin uskontodialogin tulee kunnioittaa toisen näkemystä edes siinä, että antaa toisen itse määritellä oman uskonsa. Koraanin keskeinen sanoma on, että Jumala ei ole kolmiyhteinen ja että tuon uskonnon kaikkivaltiaalla ei ole poikaa. Koraanin suomenkielisessä versiossa, Uskovien suurassa sanotaan: “Ei Jumala ole valinnut itselleen lasta, eikä Hänen lisäkseen ole muita jumalia.” (23: 91).
Käsitys Jeesuksen jumaluudesta
Kuula on kirjoituksissaan jossain määrin epävarma siitä, voiko hän enää puhua Jeesuksen jumaluudesta. Kolminaisuuden hylkääminen johtaa väistämättä kielteiseen lopputulokseen. Kirjoissaan hän edustaa näkemystä, että ensimmäisille apostoleille ja esimerkiksi Paavalille Jeesus ei ollut millään tavalla jumalallinen olento (kirjassa: Paavali – kristinuskon ensimmäinen teologi). Kuulan mukaan kristinuskon alkuvaiheessa vallitsi sellainen näkemysten hajaannus, että kullakin julistajalla saattoi olla lähes minkälainen käsitys Jumalasta tahansa. Ajatus Jeesuksen jumaluudesta ei kuitenkaan kuulunut vielä siihen.
Tällainen näkemys on tietysti helppoa rinnastaa Koraanin käsityksiin. Koraanissa kiistetään Jeesuksen jumaluus monta kertaa ja määrätietoisella tavalla. Koraanissahan käsitellään monia 600-luvulla ajankohtaisia kristillisen sektarianismin kiistoja kolminaisuudesta ja Kristuksen kaksiluonto-opista, ja ne ratkaistaan kontroverssissä kristillisen kirkon vakiintunutta tunnustusta vastaan. Koraanin mukaan kolminaisuusoppi ja ajatus Jeesuksen jumaluudesta ovat turmelleet aidon uskon yhteen jumalaan.
Kun Kuula siis samastaa islaminuskon käsityksen ja kuvitellun kristillisen käsityksen, hän ei aseta Koraanin rinnalle Raamattua tai uskontunnustuksia. Sen sijaan hän voi vertailussa käyttää vain omaa, radikaalia Raamatun tulkintaansa. Koraanin Jeesus-kuva ja jumalakäsitys muistuttavat Kuulan mukaan hänen omaa eksegeettistä näkemystään, jonka mukaan Jeesus ei ole jumalallinen olento eikä kristinuskon Jumala ei ole alun pitäen kolmiyhteinen. Luovuttuaan kristinuskon jumalakuvasta Kuula huomaa ajautuneensa lähelle Koraanin jumalakäsitystä.
Uuden testamentin oman opetuksen mukaan Jeesus on kuitenkin yksiselitteisesti jumaluuden toinen persoona. Häntä puhutellaan Jumalaksi ja hän on Jumalana pelastuksen tuoja ja uskon kohde. Hän toteuttaa Jumalan esille astumisen profetiat ja hänellä on Isän rinnalla taivaallinen kaikkivaltius.
Paavali tulkitsee Israelin uskon keskeistä shema-tunnustusta (5. Moos. 6:4) “Jumala on yksi” uudella tavalla käyttäen hyväksi Jumalan nimitystä Herra (hpr. Adonaj). Hän julistaa, että meillä on “yksi Jumala, Isä” ja “yksi Herra, Jeesus Kristus” (1. Kor. 8:6).
Lisäksi Paavali muistuttaa kirjeissään useasti, että edes valitulla kansalla ei ole koskaan täydessä laajuudessa ollut oikeata Jumalaa. Suuri osa kansasta on kirjoitusten mukaan langennut pois uskosta, ja jokaisesta sukupolvesta on pelastunut vain “jäännös” (Room. 9–11). Niinpä hän voi todeta, että oikean juutalaisen uskon merkkinä ei ole ulkonainen ympärileikkaus, vaan sydämen ympärileikkaus Hengessä. Ilman sitä ihmisellä ei ole myöskään oikeata Jumalaa (Room. 2).
Johanneksen evankeliumissa Jeesus toteaa, että “Minä ja Isä olemme yhtä” (10:30). Niinpä Johanneksen kirjeissä sanotaan tämän mukaisesti: “Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää.” (1. Joh. 5:12). Sen lisäksi Johanneksen kirjeissä tulee Jeesuksen jumaluudesta, Hänen inkarnaatiostaan ja todellisesta sovituskuolemastaan pelastavan uskon raja. Kukaan, joka ei tunnusta Jeesusta, ei voi kuulua pelastettujen joukkoon. “Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta. Yksikään henki, joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta.” (1. Joh. 4:2-3). “Maailmassa on nyt liikkeellä monia eksyttäjiä, niitä jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristusta ihmiseksi, lihaan tulleeksi. Siinä teillä on Antikristus, eksyttäjä.” (2. Joh. 7)
Koraanissa puolestaan sanotaan useita kertoja, että jumalalla ei voi olla poikaa tai lapsia. Siellä kiistetään kristittyjen opetus Jeesuksen jumaluudesta. Olisi aivan tarpeetonta yrittää löytää yhteneväisyyksiä uskontojen välillä tästä aiheesta. Koraanin suomenkielisessä versiossa, Katumuksen suurassa, todetaan: “kristityt sanovat: ‘Messias on Jumalan poika.’ Näin he puhuvat kuin uskottomat ennen heitä. Jumala kirotkoon heidät, kuinka he valehtelevat! He ovat ottaneet oppineensa, munkkinsa ja Messiaan, Marian pojan, herroikseen Jumalan asemasta, vaikka heidän on käsketty palvoa vain yhtä Jumalaa. Ei ole muuta jumalaa kuin Hän.” (9:30–31).
Käsitys sovituskuolemasta
Edelleen on sanottava, että ajatus Kristuksen kuoleman sovittavasta merkityksestä ei toki ole kristinuskossa valinnainen tai sattumanvarainen näkemys. Kuula ilmeisesti sekoittaa toisiinsa valtion yliopiston luonteeltaan sitoutumattoman teologisen tiedekunnan piirissä esitetyt käsitykset ja kirkon uskontulkinnan. Yliopistotutkijat ovat kyllä esittäneet lukuisia kertoja, että Raamatun kuvat seurakunnan uskosta olisivat kirjavia ja että ajatus sovituskuolemasta olisi vain yksi piirre monien näkemysten joukossa – vaikka yksimielisyyttä kirjon luonteesta ei ole tutkijoiden kesken löytynyt.
Kirkossa tulkinta ei mene näin. Kirkossa otetaan vakavasti apostolien esittämän uskontunnustuksen sisältö (1. Kor. 15: 3–5). Jaksossa kuvataan pelastavalle uskolle välttämätön sisältö. Paavali itse yhdistää jakson ajatukset Pietariin ja Jaakobiin ja kaikkien apostolien opetukseen. Jakeiden mukaan Kristus kuoli “meidän syntiemme edestä”. Kohdassa selitetään Jeesuksen raakaa teloituskuolemaa pitkäperjantaina temppelistä saadun uhrikäytännön avulla. Hänen kuolemastaan tuli Jumalan silmissä uhri koko maailman syntien edestä. Tätä sanomaa apostolit julistivat siitä eteenpäin kaikkialla maailmassa. Se ei ole sattumaa.
Tähän sanomaan sitoutuu Nikean uskontunnustus todetessaan, että Kristus kuoli “meidän puolestamme” (pro nobis). Siihen perustuvat myös kaikkien uskontunnustusten lausumat syntien anteeksi antamisesta. Teologian opetus on selkeä. Syntien sovitus on täydellinen ja se lahjoitetaan rikkoneelle Kristuksen armon kautta.
Kuula tekee siis karkean teologisen virheen väittäessään, että kirkko ei olisi koskaan kanonisoinut mitään yhtä tulkintaa Kristuksen kuolemasta. Ekumeeninen kirkkoyhteisö on aivan yksimielinen Jeesuksen kuoleman tuottamasta sovituksesta. Käsityksen sitominen tunnustuksiin osoittaa, että ketään ei pidetä kristittynä ilman tätä näkemystä.
Kristinuskon ja islamin käsitykset Jeesuksesta eivät ole tässäkään kohdassa saman kaltaisia. Sen sijaan tulee rehellisesti kunnioittaa muslimien uskoa heidän omana näkemyksenään. Koraanin mukaan Jeesus ei edes kuollut ristillä: “eivät he ristiinnaulinneet häntä. Heistä vain näytti siltä.” (Naisten suura 4:157). Näin ollen Jeesuksen ristinkuolemaa ei islamissa voitaisi millään ehdoilla tulkita sovintokuolemaksi Uuden testamentin tapaan. Islaminuskossa halutaan määritellä Jumalan kohtaaminen aivan toisella tavalla, kuin kristinuskossa.
Tunnustuskirjat ja islam
Luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat ottaa monessa kohdin kantaa islamiin eli “muhamettilaisuuteen”. Se esitetään teksteissä harhaoppina, joka etsii pelastusta ja vanhurskautta, mutta eksyy siinä inhimilliseen viisauteen ja jää silmät peitettynä totuuden ulkopuolelle (Apol. 15:18). Ihmisten perinnäissääntöjen noudattajana se sulkee silmänsä todelliselta pelastukselta (Apol. 27:27).
Schmalkaldenin uskonkohdissa Luther kirjoittaa, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa muulla tavalla, kuin sanansa ja sakramenttiensa välityksellä. Kaikki uskonnollinen “ylistäminen” sanan ja sakramenttien ulkopuolella “on itse Perkeleestä”. Tämänkin kohdan mukaan sakramentin ulkopuolelle jää myös islam. (Schmalk. 3, 8).
Tunnustuskirjojen mukaan islamin jumala ei siten ole sama kuin kristinuskon Jumala. Augsburgin tunnustuksen ensimmäisessä kohdassa tunnustetaan yksi ainoa jumalallinen olemus, jossa kuitenkin on kolme iankaikkista persoonaa: Isä Jumala, Poika Jumala ja Pyhä Henki Jumala. Tämän uskon myötä tunnustuksessa hylätään käsityksen kanssa ristiriidassa olevat vääräuskoiset. Näihin kuuluvat etenkin “muhamettilaiset”, joiden käsitys Jumalasta on toinen kuin kristinuskon (Augsb. 1).
Toisin sanoen pelkkä Jumalan nimen käyttö tai Vanhaan testamenttiin viittaaminen ei tee Jumalasta oikeata Jumalaa. Jumala ei ole jumalakuva, jota ihmiset rakentelisivat tietyn uskonnollisen perinteen mukaan. Vastaavasti Jehovan todistajien ja mormonien Jumala ei ole kristinuskon Jumala, koska myöskään nämä liikkeet eivät tunnusta kolmiyhteistä Jumalaa.
Suomalainen keskustelu uskon luonteesta
Mistä Kuulan Suomessa aloittama keskustelu kertoo? Ensinnäkin voidaan sanoa, että käsitys kristinuskon identiteetistä alkaa kadota myös kirkon sisällä. Yhteiskunnallisessa keskustelussa käsitys kirkosta on hajonnut jo vuosia sitten. Kristinuskoa pidetään kansankirkollis-kansallisena ideologiana, jonka luonne määritellään yleisen mielipiteen mukaan. Kuulan edustamalle teologialle kristinusko puolestaan näyttäytyy sekulaarin historian paljastamana reduktiona, kavennettuna osatotuutena, jota tutkijat täydentävät henkilökohtaisten käsitystensä perusteella.
Uskontojen luonnetta ei tällöin enää arvioida niiden omien lähtökohtien avulla. Kristinuskoakaan ei määritellä Raamatun tai uskontunnustusten avulla. Sen sijaan uskonnot luokitellaan jonkin yleisen, uskontohistoriallisen teorian mukaan. Tästä näkökulmasta eri uskonnot ovat ihmisen sisäisen jumalakokemuksen ilmentymiä.
Itse asiassa tässä palaavat uskonnon tulkintaan vanhat psykologiset ja sosiologiset selitysmallit. Uskonto voidaan yhtäältä nähdä yhteisölle tärkeiden sosiaalisten, identiteettiä rakentavien ja yhteisöä koossapitävien seikkojen funktiona. Toisaalta uskontoa voidaan jopa samalla pitää ihmisen sisäisten toiveiden ja arvojen projektiona. Jumala rakennetaan ihmisen parhaista pyrkimyksistä.
Vaikka Freudin ja Weberin jälkeen kaikki on muuttunut niin tieteessä kuin yhteiskunnassa, jostain syystä kuopiolaisen teologian edustamaan uskonnon tulkintaan kelpaavat vanhatkin välineet. Näin on syntynyt erikoinen kooste sekularisoitunutta uskonnollisuutta ja harrasta humanismia. Juuri tällaista uskonnon maallistumista kritisoidaan nykyään uusimmissa brittiläisissä ja amerikkalaisissa dogmaattisissa keskusteluissa. Vanhat kirkkokunnat ovat tuon kritiikin mukaan romahtamassa niin teologisesti kuin jäsenmääränsä osalta, koska ne ovat sekularisoituneet ja menettäneet uskon sisällön.
Kaikesta huolimatta Kuula olettaa kuitenkin juuri tuollaisen teologian kykenevän vuoropuheluun islamin kanssa. Hän väittää, että yhteisestä jumalakokemuksesta voisi tulla uskontojen välisen rauhan edistäjä. Näin tehdessään hän asettaa huomaamattaan samalla ankarat ehdot myös islamille. Tässä asetelmassa nimittäin myös islam pitäisi tulkita inhimillisten toiveiden projektioksi. Voi vain kuvitella, mitä islamilaiset opettajat sanoisivat tällaisesta väitteestä.
Kirjoituksissaan Kuula edustaa varsin aggressiivista radikalismia. Hän ei sitoudu tunnustuksiin, vaan julistaa yksikantaan, että “1500-luvulla syntyneet tunnustuskirjat” eivät anna eväitä “nykyajan uskontoteologisten linjausten” tekemiseen. Kuulan kristinusko ei ole sitä uskoa, johon lapset kastetaan, nuoret konfirmoidaan ja papit sitoutuvat pappislupauksessaan. Sen sijaan se on jonkinlainen yleisluontoinen kuvitelma nykyihmisen ajattelusta, joka poikkeaa olennaisesti muusta kristikunnasta.
Mutta mitä Kuulan uskonnollinen ajattelu oikein edustaa? Jos sisältö ei tule kristinuskon perinteestä eikä Raamatusta, mistä se tulee? Hänen oppinsa näyttää olevan humanistista ideologiaa, jolla ei yleisen ihmisystävällisyyden lisäksi ole juuri mitään kiinnekohtaa. Se ei perustu yksittäiseen filosofiaan, Russelliin tai Heideggeriin, eikä se sitoudu yhteen psykologiseen tai sosiologiseen koulukuntaan. Koska se ei myöskään kuulu mihinkään perinteiseen teologiseen koulukuntaan tai tunnustuskuntaan, se lienee pelkkää subjektiivista pohdiskelua pyhiksi koetuista asioista.
Vastakohtansa ja vastustajansa Kuula kyllä löytää. Se on kirkon perinteinen käsitys uskosta. Kirkon oppi on hänelle “perinteinen tulkinta”, jota hän luonnehtii ylimieliseksi “eksklusivismiksi”. Tunnustusten kapean käsityksen mukaan ihminen voi pelastua vain Kristuksen kautta. Kuulan mukaan tämä on epäoikeudenmukaisuutta, ja kirkko tulisi asettaa vastuuseen tällaisesta sorrosta: “Ehkä eksklusivistin olisi luontevampi vain myöntää, että Jumala näyttää epäreilulta ja puolueelliselta… Jumala ei kumartele länsimaisen demokratian ja egalitarismin standardeja”.
Kuulan nyt aloittama keskustelu mittaa siten syvimmiltään kirkon tilaa. Hänen opetuksiaan koskevassa kantelussa on kyse siitä, missä määrin virallinen tuomiokapitulien ohjaama kirkko hyväksyy aggressiivisen radikalismin kirkon sisälle. Monien muiden teologien kohdalla kriteerit ovat olleet viimeisen vuoden sisällä varsin kovat. Katseet kohdistuvat nyt mielenkiinnolla Kuopion tuomiokapitulin ratkaisuun.
Onko kristinuskolla ja islamilla sama Jumala?
Kristinuskon käsitys Jumalasta tulee määritellä Raamatun ja kirkon omaksumien tunnustusten perusteella. Tämä Jumala on kolmiyhteinen, syntistä ihmiskuntaa rakastava Jumala. Kolmiyhteinen Jumala myös toimii maailmassa aktiivisesti niin, että evankeliumi leviää kaikkien kansojen ja kaikkien uskonnollisten kuvitelmien keskuuteen. Raamattu on yksiselitteinen siinä, että Jumalasta ei ole olemassa osatotuuksia. Jolla ei ole Poikaa, hänellä ei ole myöskään Isää. Eikä hänellä ole Pyhää Henkeä, joka todistaa Kristuksesta ja synnyttää uskon.
Kristinuskolla ja islamilla ei siten ole samaa jumalaa kummankaan uskonnon näkökulmasta. Islamissa ollaan vakuuttuneita Koraanin ilmoituksesta, jonka mukaan heidän jumalansa ei ole kolmiyhteinen, eikä Jeesus ole Jumalan Poika. Ekumeenisen kirkkoyhteisön mukaan Jumala määritellään klassisten uskontunnustusten perusteella. Näiden tunnustusten ulkopuolella ei ole kristillistä uskoa eikä kristillistä jumalakäsitystä.
Kuula kirjoittaa syytteet saaneessa kirjoituksessaan tunnevaltaisesti: “Kun siis islaminuskoinen sanoo arabiankielisen Jumalaa tarkoittavan sanan Allah, kristittyjen Jumala heristää korviaan ja kuuntelee.” Vaikka ajatus kuulostaa suvaitsevalta ja kauniilta, se on täysin Raamatun armosanomaa ja Kristuksen tuomaa pelastusta vastaan.
Raamatun käsitys ihmiskunnan tilasta ei ole näin ruusunpunainen. Sen sijaan Raamatun alkulehdiltä lähtien todetaan, että ihminen on langennut syntiin ja elää erossa Jumalasta. Meidät on karkoitettu pois paratiisista ja kerubit laitettiin leimuavan miekan avulla pitämään meidät erossa elämän puusta. Paavali toteaa tähän liittyen, että kaikki kuolevat Aadamissa (1. Kor. 15:22). Ihmiskunta elää hengellisen kuoleman tilassa ja lankeemuksen tähden myös Jumalan rangaistuksen alaisena: “kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23).
Kun ihminen hengellisen kuoleman tilassaan yrittää rukoilla Jumalaa, elipä hän minkä kulttuurin tai uskonnon alaisena, hänen huutonsa kaikuu tyhjille seinille. Kun hän rakentaa jumalan, tästä tulee aina epäjumala. Jumala on sulkenut kaikki synnin vankilaan (Gal. 3), eikä sieltä ole vapautusta ilman Vapauttajaa. Juuri tähän ankaraan todellisuuteen perustuu sanoma siitä, että Jumala lähetti Poikansa sovittamaan ihmiskunnan synnit. Ainoastaan Kristus kykenee luomaan yhteyden Isään Jumalaan uudelleen ja viemään meidät takaisin paratiisiin. Roomalaiskirjeessä Paavali opettaa tästä: “Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.” (8:3–4).
Keskustelu uskontojen välisistä suhteista on viime kädessä keskustelua kristinuskon ainutlaatuisuudesta. Perusteettomien rinnastusten tekijät ovat itse asiassa viemässä kristinuskosta sen kaikkein ihanimman ytimen – Kristuksen kärsimyksen tuottaman sovituksen ja syntiselle tulevan täydellisen ja ehdottoman armon. Uudessa testamentissa todetaan: jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu (Room. 10). Tällä nimellä tarkoitetaan Jeesuksen nimeä alkuseurakunnan lyhyessä mutta ytimekkäässä tunnustuksessa “Jeesus on Herra”.
Ylösnousemuksessa Kristukselle annettiin “kaikki valta taivaassa ja maan päällä”. Rauhanvaltakunnan Herrana hän lahjoittaa pelastuksen jokaiselle, joka tulee hänen luokseen. Jokainen, joka kutsuu häntä avukseen, pelastuu. Silloin Jumala heristää korviaan. Silloin taivaat avatutuvat ja lankeemuksen tuoma kirous poistuu. Yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.