Tutkijamme Timo Eskola osallistuu median moraalista käytävään keskusteluun
Dosentti Timo Eskola otti median moraalin muuttumiseen kantaa alakerta-kirjoituksessa Aamulehdessä 2.10. otsikolla Mitä tapahtui median moraalille? Seuraavassa otteita kirjoituksesta liitettyinä hieman yleisempiin huomioihin.
Ajassamme on lukemattomia esimerkkejä siitä, miten uutisointi on siirtynyt 2000-luvulla vähitellen keltaisen lehdistön keinojen käyttöön. Yleisradion uutisten täyttäessä jokin viikko sitten 50 vuotta toimittajat itsekin tekivät itsekriittisiä huomioita uutisoinnin muutoksista. Juhlaohjelmassa pantiin merkille, että uutisointi on 2000-luvulla tietoisesti siirtynyt sensaatiojournalismin toimintatapoihin. Toimittajat itse käyttivät tätä termiä.
Käytännön esimerkit ovat kaikkien tuntemia: Alpo Rusin tapaus, tekstiviestikohut ja koulusurmien uutisointi. Ohjelman tullessa ulos mediassa kohistiin samaan aikaan Audi-miehen erottamisesta ja Porvoon piispanvaalin konservatiiviehdokkaan eli STI:n pääsihteerin pudottamisesta. Hetkeä myöhemmin alkoi vaalirahakohu ja sen jälkeen pääministeri Vanhasen lautakasasta tuli uutisten ykkösaihe. Asioiden esittämiselle on tyypillistä hysteerinen paatos.
Sana kohu on vakiintunut uutisoinnin retoriikkaan. Mitä on tapahtunut median moraalille? Julkisen sanan neuvosto on aikanaan vahvistanut Journalistin ohjeet, joissa määritellään moraalin lähtökohdat. Ohjeisiin on kiteytetty journalistien ja julkaisijoiden näkemys siitä, millaisten eettisten periaatteiden mukaan he haluavat suomalaisen joukkoviestinnän toimivan.
Yhdessä hyväksytyt ohjeet ovat pitkään olleet luotettava perusta lehdistön ja muun median itsesäätelylle. Ohjeita ovat koetelleet vain keltainen lehdistö ja pornolehdet. Nyt tämä kaikki on muuttumassa.
Sensaatiojournalismille on tyypillistä, että kaikella on kiire. Toimittajat metsästävät skuuppia. Tiedotusvälineillä on kova kilpailu siitä, kuka saa ulos yleisöä kiinnostavan jutun, jota muut välineet joutuvat kopioimaan. Toiset jätetään nuolemaan näppejään ja toistelemaan skuupin väittämiä – olivatpa ne oikeita tai vääriä. Kiireen lisäksi skuupin täytyy sisältää jokin lukijoiden tunne-elämää kuohuttava seikka. Tämä on sitä ”sensaatiota”. Kohu myy – onko tässäkin siis lopulta kyse markkinatalouden ja tulosjohtamisen ohjaamasta uutisoinnista?
Uutiseksi kelpaa lähes mikä tahansa julkisuuden henkilön yksityiselämän piirre, kunhan se jollain tavalla rikkoo tavallisen kansalaisen suvaitsemaa käytöstä. Perinteisen terminologian mukaan kyseessä on siis juoru, jonka aiheen ei sinänsä tarvitse moraalisesti poiketa arkielämästä. Viinan juonti tai salarakkaan haliminen käy kohteeksi siinä missä epäilty valtiopetoskin.
Sensaatiojournalismilla on kuitenkin yksi välttämätön piirre: se on moralismia. Kohdetta täytyy voida paheksua. Tämä saadaan helposti aikaan esittämällä tarkistamattomia väitteitä. Ohjeissa tosin todetaan: ”Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”.
Moraalin ja moralismin välillä on tärkeä ero: fakta. Liian monet skuupit pyrkivät nykyään pelkän julkisen paheksunnan synnyttämiseen. On suorastaan tragikoomista lukea toimittajien jälkikäteen kirjoittamia puolusteluja, joissa he ilmoittavat, että eivät ole syyttäneet kohdetta mistään ”laittomuudesta”. Silloin he myöntävät syyllistyneensä hysterian lietsontaan ja suurena vaarana on, että he ovat antaneet jonkun median ulkopuolisen tahon vaikuttaa jutun syntymiseen.
Journalistin ohjeiden mukaan toimittajan ja viime kädessä päätoimittajan tulisi itse aina tarkistaa kaikki median esittämät väittämät. Faktan ja fiktion välillä tulisi olla ero. Sensaatio ei kuitenkaan synny, jos kohdetta käsiteltäisiin oikeudenmukaisesti. Kohujutun dynamiikkaan kuuluu hurskaalta kuulostava reilun pelin periaate: lehti antaa kohteelle mielellään tilaa väärien tietojen oikaisemiseen. Näin vastuu siirretään altavastaajalle. Samalla syntyy aggressiivisen uutisoinnin periaate. Se tulee asettaneeksi kansalaiset eriarvoiseen asemaan keskenään.
Media varaa nyt itselleen oikeuslaitosta suuremman oikeuden sanella syylliset – kunnes toisin todistetaan. Tämä lienee suurin sensaatiojournalismin tuomista muutoksista. Esimerkiksi pääministeriä on vaatimalla vaadittu nostamaan syytteet kunnianloukkauksesta Yleisradiota vastaan. Miksi ihmeessä? Ei hän ole syytettynä mistään, eikä hänen tarvitse puolustautua, ennen kuin jotain raskauttavaa esitetään julkisuudessa. Tilanne on pikemminkin niin, että päätoimittajat pakoilevat omaa vastuutaan oikeudenmukaisen uutisoinnin työnjaossa.
Tämän kirjoittaja ei tiedä, onko pääministeri oikeassa tai väärässä. Olennaista on, että sitä eivät näköjään tiedä myöskään toimittajat. Tässäkin tapauksessa näyttää toteutuvan kirjallisuusteorian yksinkertainen laki. Kirjoittaja on niin sanottu ”kaikkivaltias kirjoittaja”, joka tietää kehittämänsä tarinan jokaisen yksityiskohdan lukijaa paremmin. Hän tietää alun ja lopun. Ongelma syntyy silloin, kun tällä kaikella ei enää ole todistettavissa olevaa suhdetta todellisuuteen.
Kun lehdistö siirtyy perinteisen totuuskäsityksen tuolle puolen, se alkaa luoda omaa todellisuuttaan. Kohu-uutisen tarkistamaton väittämä on eräänlainen virtuaalinen fakta. Se ei ole empiirinen tosiasia eikä se edusta tarkistettua totuutta asiasta. Sen sijaan se on väittämä, joka elää omaa elämäänsä skuupista toistoon ja seuraavaan toistoon.
Uuden journalismin varsinainen uhri on todellinen moraali. Vapaan ja luotettavan lehdistön oikeutuksena ja selkärankana on jo vuosisatoja ollut korkean moraalin vaatimus. Juuri siksi myös eettisissä ohjeissa todetaan, että tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin ja tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Jos media yhä toimisi näin, moni skuuppi jäisi tekemättä.
Virtuaalinen fakta elää vain toimittajan rakentaman kertomuksen sisällä. Yksinkertaisin esimerkki näistä ongelmista on Audi-miehen kohtalo. Aluksi mainitussa uutisten juhlaohjelmassa pidettiin kohujuttujen hankaluutena sitä, että kiihko ei laannu ennen kuin saadaan ruumis. Sensaatio on kuin kone, joka väistämättä jauhaa uhrinsa hajalle. Näin kävi naisista säädyttömiä puhuneelle automyyjälle. Säädyttömyys on kyllä typerää, mutta se ei ole laitonta. Siksi on kysyttävä, millainen rangaistus on kohtuullinen. Jos kaikki törpöt pitäisi erottaa työstään, keitä jäisi jäljelle? Moralismilla on tällä hetkellä kovin raskaat aseet hallussaan. Virtuaalisesta faktasta seuraa kansantuomioistuimen rangaistus.
Sensaatiojutun näennäinen moraali muuttuu siis faktojen puutteessa moralismiksi ja paheksunnaksi. Lukija ei usein parhaalla tahdollaankaan tiedä, millä perusteella jotakuta syytellään, vaikka tyyli olisi dramaattinenkin. Aina edes kohde ei tiedä asian varsinaista latua. Pääministerin lautakasasta tuli hetkessä kuuluisa, ja siihen vedottiin jopa eduskunnan keskusteluissa siitä huolimatta, että pääministeri joutui samaan aikaan peräämään toimittajilta syytöksen varsinaista sisältöä. Kyseessä oli siten virtuaalinen fakta, joka eli kertomuksen sisällä.
Mediasta näyttääkin tulleen mielivaltainen moraalinvartija. Se pitää itsellään oikeuden valita suosittavat ja paheksuttavat asiat ja poimia kohteekseen lähes kenet tahansa julkisuuden kermasta. Koska uutisointia ei enää ohjaa eettinen harkinta, media toteuttaa keksittyä moralismia. Siitä on tulossa pahantahtoinen lynkkausjoukko, joka vaanii kaduilla etsien, kuka kulloinkin ansaitsee yhteisön vihat päälleen.
Lienee tullut aika laittaa media vastaamaan toimintatavoistaan. Onko todella niin, että mielivaltaisen toiminnan kohteet ovat syyllisiä, kunnes oikeuslaitos toteaa heidät syyttömiksi? Vai tulisiko päätoimittajien palata omien eettisten ohjeidensa äärelle ja myöntää, että ainoatakaan lehtijuttua ei saa tehdä harhaanjohtavasti?
Journalistin tekemä juttu on aina semioottinen kokonaisuus. Merkitykset luodaan tarinan sisällä. Taitava journalisti osaa tehdä retorisesti niin tehokkaan jutun, että lukija ostaa sen välittömästi. Tässä tilanteessa moraalisesti ratkaisevaksi nousee jutun suhde tosiasioihin. Juuri siinä mitataan päätoimittajien eettinen harkinta – ja tältä osin suorastaan lehden teon oikeutus.
Nyt täytyy toki huomata, että olen kirjoittanut vain hyvin kapeasta näkökulmasta. Tämä kritiikki koskee sensaatiojournalismia. Lehdistöllä on erittäin tärkeä tehtävä julkisten toimien vahtijana ja sitä tehtävää ei ole tarkoitus väheksyä. Nyt halutaan vain tehdä selvä ero faktan ja juorun välille. Kun lehdistö tuo vaikkapa vaalirahaongelmien kohdalla esille selviä lukuja ja asiattomasti maksettuja summia, se nostaa oikealla tavalla valokeilaan hämärissä tehtyjä päätöksiä. Poliitikot ovat tästä ymmärtääkseni jo antaneet tunnustustakin. Nykyiset avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset edellyttävät muutoksia, joihin jäykät politiikan taustarakenteet eivät helposti haluaisi lähteä.
Samalla on kuitenkin muistettava, että median asiallinen toiminta ei oikeuta väärinkäytök-siä. Pelkkä vihjaus ei ole fakta. Koominen lausuma ”lautakasalla ei ole lähdesuojaa” muistutti tästä viimeisen kiivaan keskustelun aikana. Jos median juttu haluaa olla asiallinen, sen täytyy paljastaa faktat, ei vain vihjata niihin. Lähdesuoja koskee informaation antajaa, ei itse faktaa. Jos faktaa ei pysty syystä tai toisesta ilmaisemaan, siitä on oltava hiljaa. Näin journalistin ohjeet edellyttävät. Tämä on joillekin toimittajille kova läksy.
Kyse on viime kädessä ihmisarvosta. Journalistin ohjeissa todetaan: ”Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta tai näihin verrattavaa ominaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumat-tomasti tai halventavasti.”
Ihmistä on kunnioitettava, olipa kyse yksilön poliittisesta tai maailmankatsomuksellisesta vakaumuksesta, uskonnollisesta näkemyksestä tai vain oikeudesta yksityiselämään. Uutisointi on 2000-luvulla mennyt tässä kohden osittain harhaan. Kuten Yleisradion oma sisäinen keskustelu osoittaa, syytä itsekritiikkiin on. Saman keskustelun toivoisi leviävän lehdistön pariin. Toimittaja Olli Ainola tuli rohkeasti julkisuuteen nähtyään oman puolisonsa kärsivän kohu-uutisten alla. Hän sanoi ensimmäistä kertaa nähneensä, miten paljon se voi sattua. Kultaisen säännön periaate voisi olla hyödyllinen muillekin toimittajille tässä tilan-teessa.
Tarvitsemme voimakasta, vapaata ja itsenäistä lehdistöä. Mutta vapaus tuo mukanaan vastuun. Emme tarvitse pikkusieluista hysteriaa, joka vuoroviikoin tavoittelee eri ihmisten erottamista tehtävistään. Yksi poliitikko näytti jo vastanneen samalla mitalla: hän erosi luottamustoimesta ja media tuntui hyväksyvän senkin. Onko tämä lihaa syövä hirviö siis myös tyhmä ja sokea?
Timo Eskola