Tutkimusten mukaan valtaosa Suomen ev.lut. kirkon jäsenistä uskoo Jumalaan toisin kuin kirkko opettaa – jos uskoo lainkaan. Tässä yhteydessä kirkon opetuksella tarkoitettaneen sitä, mitä kirkko virallisesti uskoo ja opettaa. Kirkkolaki määrittelee asian yksinkertaisen selvästi: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.” Eri asia onkin sitten se, mitä kirkko ja sen viranhaltijat käytännössä uskovat ja opettavat. Kymmenen vuotta sitten julkaistu tutkimus kertoo, että papeista sentään yli 85 % uskoo taivaan olevan olemassa, mutta helvetin todellisuuteen uskoo vain vajaa 70 %. Miespapit ovat tutkimuksen mukaan helvettiuskovaisempia (76 %) kuin naispapit ja lehtorit (58%). Kaikkein heikoimmin menee Raamatussa kerrotuilla ihmeillä. Miespapeista vain 55 % ja naispapeista ja lehtoreista 45 % uskoo niiden todella tapahtuneen. Mitä opettajat (papit) edellä, sitä oppilaat (kirkon jäsenet) perässä.
Syynsä on sillekin, että pappien on vaikea sitoutua kirkon keskeisiin oppeihin. Mitä opettajat edellä, sitä oppilaat perässä. Jäljet johtavat yliopistojen teologiseen koulutukseen. Helsingin yliopiston emeritusprofessori ja –kansleri Ilkka Niiniluoto totesi muutama vuosi sitten teologisen tiedekunnan roolista näin: ”Helsingin yliopistossa voidaan suorittaa teologian maisterin tutkintoja, jotka tutkimukseen perustuen kouluttavat uskonnon asiantuntijoita. Kyseessä ei siis ole evankelis-luterilaisen papin virkatutkinto, vaan pappistutkinnosta vastaa kirkko itse” (Kotimaa24, 8.3.2011). Ainakaan Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan intressi ei siis edes ole kouluttaa kirkolle pappeja vaan akateemisia uskonnon asiantuntijoita yhteiskuntaan. Sillä koulutuksella kuitenkin käytännössä tullaan kirkon pappisvirkaan.
Teologisen koulutuksen sisältö on jo pitkään eräiltä osin ollut räikeästi kirkon uskon vastaista. Heti ensimmäisenä vuonna fukseille opetetaan muun muassa, että neitseestäsyntymiskertomukset ovat myöhäisiä satuja, että Jeesusta alettiin pitää Jumalana vasta kun kristinusko levisi kreikkalaisille pakana-alueille, että Jeesusta on enää turha odottaa takaisin ja että Raamattu on täynnä keskenään ristiriitaisia uskomuksia, joilla on kovin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Yleensä kai toivotaan, että opiskelijat omaksuisivat koulutuksestaan mahdollisimman paljon tulevia ammattejaan varten, mutta teologian kohdalla voisi ennemmin toivoa päinvastaista.
Kirkon korkeimmissa päättävissä elimissä nähdään paljon vaivaa ja kulutetaan lukemattomia työtunteja erilaisten hallinnollisten uudistusten parissa. Entäpä jos keskustelun keskiöön nostettaisiinkin pappien koulutus? Miten kirkkoon saataisiin sellaisia pappeja, jotka itse uskovat ja opettavat niin kuin kirkko virallisesti uskoo ja opettaa? Sillä luulisi olevan vaikutusta siihen, mitä kirkon jäsenet puolestaan uskovat. Jos sillä nyt on mitään väliä, mitä Jumalasta ajatellaan. Minun mielestäni on.
Ville Auvinen
teksti julkaistu Kotimaa-lehden kolumnina 29.5.2014