Räisäsen psykologisesta tulkinnasta
Timo Eskola
Heikki Räisänen on kommentoinut vuoden 2014 viimeisessä Teologisen Aikakauskirjan numerossa allekirjoittaneen teoksia raamatuntulkinnan historiasta. Hän käsittelee perin kriittisessä arviossaan sekä laajaa tutkimustani Beyond Biblical Theology (Brill), että lyhyttä suomenkielistä versiota Tulkinnan kahleissa (Perussanoma). Räisäsen huomioihin on tarpeen jatkossa ottaa kantaa akateemisella kentällä, mutta hänen pitkässä katsauksessaan on seikkoja, joiden käsittelystä saattaa olla hyötyä myös laajemmalle raamattukeskustelulle Suomessa. Kun myös Kotimaa24 on katsonut hyväksi uutisoida Räisäsen kommentit (minulta tuohon yhteyteen näkökulmaa pyytämättä), lienee asiallista nostaa jokunen piirre esille myös nettikeskustelua ajatellen.
Teologia ja psykologia
On melko harvinaista, että teologi yrittää soveltaa psykologian tai psykiatrian menetelmiä Raamatun henkilöiden toiminnan selittämiseen. Joitain esimerkkejä tällaisesta löytyy. Suomessa psykoanalyyttistä lähestymistapaa on käytetty kirjallisuuden kohdalla vain muutamia kertoja. Aleksis Kivi on innoittanut tutkijoita psykologisiin arvioihin myös hänen henkilöstään. Tunnetuin teoksista on psykiatri Kalle Achtén teos Syksystä jouluun: Aleksis Kivi psykiatrian silmin (1982). Tässä analyysissä Kiven elämää ja tuotantoa tarkastellaan psykoanalyyttisen menetelmän avulla.
Teologian puolella Per Lindblad on puolestaan esittänyt, että kristinusko voisi olla toisenlainen, jos kaatumatautia sairastanutta Paavalia olisi hoidettu ”nykyaikana kehitetyillä täsmälääkkeillä”. Lindbladin mukaan Damaskon tiellä tapahtui dramaattinen käänne. ”Paavalin jumalaisena pidetty kaatumatautikohtaus ja sitä seurannut lievä psykoosi ovat puolestaan saattaneet johdattaa Paavalin seuralaiset kokemaan uskonnollisen joukkosuggestion.” Lauseet löytyvät Lindbladin ja Matti Myllykosken toimittamasta kirjasta Jeesus jälkeen Kristuksen (1999).
Muilta osin Räisänen kuuluu niihin harvoihin, jotka rohkenevat tarjota psykiatrian menetelmistä nousevia näkemyksiä apostoli Paavalin teologian selittämiseen. Yritys on rohkea ensinnäkin siksi, että kumpimaan meistä, sen paremmin Räisänen kuin minä hänen arvioijanaan, emme ole lääkäreitä. Huomiot ovat vain yleisellä tasolla olevia maallikon näkemyksiä. Toiseksi yritys on jopa uhkarohkea siksi, että alan asiantuntijat eivät yleensä pidä asiallisena tämän varsin kliinisen menetelmän soveltamisesta menneisyyden henkilöihin (pelkkien jälkeen jääneiden kirjoitusten perusteella). Myös Achté tunnustaa tämän varovaisuuden omassa teoksessaan.
Psykologinen tulkinta Paavalista
Keskustelun avaus ei tässä aiheessa ole aivan helppo. Puheenvuorossaan Räisänen katsoo minun nimittäin syyttävän häntä virheellisesti Paavalin psykologisesta tulkinnasta. Olen todennut tutkimuksissani, että Räisänen selittää Paavali teologian syvimpiä motiiveja apostolin psykopatologian avulla. Hän itse sanoo vastineessan: ”Mieleeni ei tulisi puhua” psykopatologiasta. Yleisessä käytössä oleva termi psykopatologia tarkoittaa tarkemmin ilmaistuna ”psykoanalyyttistä psykodynamiikkaa”. Olen analysoinut Räisäsen kirjoista kohtia, joissa hän selittää apostolin teologian syntymistä vedoten tämän syviin sisäisiin kriiseihin. Onko Räisänen siis tarjonnut psykologista tulkintaa vai ei?
Teoksessaan Paul and the Law Räisänen pohtii sitä, mikä saa Paavalin, entisen juutalaisen opettajan, väheksymään Mooseksen lakia ja ”lain tekoja” niin ehdottomasti, kuin tämä tekee. Hän löytää selitykseksi Paavain sisäisen kriisin. Saadessaan ekstaattisen (kuten Räisänen itse sanoo) Kristus-kokemuksen Paavali kokee samalla ”tulivuorenpurkauksen kaltaisen sisäisen kriisin” (”a volcanic internal crisis”; dynaamisen käännöksen mukaan ehkä ”maanjäristyksen kaltaisen”).
Räisänen ei tässä yhteydessä (tai muutenkaan kirjassaan) lainaa psykiatreja, vaan Yhdysvaltoihin muuttanutta brittitutkijaa Arthur D. Nockia. Tämä ”viimeisenä eksentrikkona” tunnettu Harvardin uskonnonhistorian professori kirjoitti vuonna 1938 kirjan St. Paul, jota Räisänen lainaa. Nockin mukaan Paavalin kääntymys tapahtui dramaattisen psykologisen kriisin (”drastic psychological crisis”) johdosta. Tämä esimerkki johtaa Räisäsen esittämään hieman tarkemman psykologisen analyysin Paavalista (ks. Paul and the Law, 231-233).
Kirjansa luvussa 8 Räisänen kirjoittaa seuraavasti:
”Meillä on tietenkin vain vähän toivoa, että kykenisimme tunkeutumaan antiikin ajan ihmisen psyykkiseen elämään 2000 vuotta myöhemmin [”to penetrate into the psychic life of a person of the ancient world 2000 years later”]. Siitä huolimatta, joitain psykologian tavanomaisia seikkoja voidaan mahdollisesti soveltaa. Yksi näistä tavanomaisista käsityksistä on, että alitajuinen voi tunkeutua pintaan vastakohtana sille tietoiselle uskomukselle, johon ihminen sitoutuu [”the unconscious can break through in opposition to the conscious belief to which one clings”].” (lainaus: BBT 144).
Räisänen toteaa siis tehneensä tieten tahtoen ja tarkoituksella yksityiskohtaista arviota Paavalin ”psyykkisestä elämästä” ja hänen ajattelunsa tiedostamattomasta tasosta. Tämän jälkeen Räisänen toteaa, että tiedostamattoman ja tietoisen välillä on kamppailu (”struggle”), ja esittää tällaisen dynamiikan selittävän, miksi Paavali ajautuu rationalisoimaan tiettyjä teologisia ratkaisujaan (”secondary rationalization”). Keskeisiksi motivaattoreiksi hän ilmoittaa edellä mainitut ekstaattiset kokemukset (”ecstatic experiences”).
On mielenkiintoista, että Räisänen kuitenkin samalla käy kirjassaan keskustelua psykologisen tulkinnan hyödyllisyydestä. Hän toteaa, että saksalaisessa eksegetiikassa psykologisia argumentteja on suorastaan vierastettu. Tämän jälkeen hän kirjoittaa pitkät alaviitteet Conzelmannista, Kümmelistä sekä Bornkammista. Räisäsen psykologisoiva tulkinta ei siten ole merkityksetöntä tai satunnaista. Sen sijaan hän vastustaa tietoisesti aikansa valtavirtaa nostaessaan esille vahvat psykoanalyyttiset näkemykset.
Nyt pari sanaa oman analyysini johdonmukaisuudesta ja perusteista. Kun kirjoitan analyysiä Räisäsen näkemyksistä, se perustuu täysin hänen omiin teksteihinsä. Hän tosiaankin tarjoaa kirjassaan freudilaisen psykodynamiikan mukaista selitystä Paavalista. Jos Räisänen väittää minun tekevän siinä virheen, hän on itse väärässä. Mutta millainen on hänen selityksensä?
Freudilaisen mallin piirteistä
Millä tasolla Räisäsen ”psykologinen” analyysi kulkee? Ensinnäkin on ilmeistä, että hän toistaa 1960-luvulla suosiota saanutta freudilaisen psykoanalyysin käsitteistöä. Hän puhuu syvistä kriiseistä, tietoisen ja tiedostamattoman välisestä taistelusta, sekä tunneilmaisun kääntymisestä tietoisuuden rajalla. Terminologia sijoittaa Räisäsen siten psykoanalyyttisen lähestymistavan piiriin.
Rationalisaation käsite sinänsä kuuluu puolestaan puolustusmekanismien, defenssien yhteyteen. Psykoanalyyttisen käsityksen mukaan ihminen käsittelee kohtaamiaan vaikeita asioita esimerkiksi torjumalla saavuttamattoman kohteen arvon tai kohdistamalla mielenkiintonsa uusille alueille. Toimintaa kutsutaan esimerkiksi järkeistämiseksi, rationalisaatioksi. Nimitys puolustusmekanismi tulee Freudin teoriasta. Siinä mekanismin tehtäväksi esitetään tiedostamattoman aggressiivisen tai vaikkapa seksuaalisen vietti-impulssin esiin tulon estäminen. Impulssin estämisen uskotaan olevan tarpeellinen, jotta se ei tulisi tietoisuuteen (egoon) ja saisi yliminän tuomitsemaan vietin
Paavalin osalta Räisänen väittää, että hänen kriisikokemuksensa johti arvon kieltämiseen juuri rationalisaation avulla. Vaikka Paavalin on Räisäsen mukaan täytynyt tietää, että juutalainen lakikäsitys oli aivan neutraali, hän on oman sisäisen kriisinsä johdosta päätynyt esittämään juutalaisuuden ahdasmielisenä lakiuskonnollisuutena. Näin Paavali ajautuu Räisäsen mukaan toimimaan omaa perinnettään vastaan. Räisänen käyttää siten ehkä myös kieltämisen defensseistä lohkomista (splitting). Todellisuus haluttaisiin tämän käsityksen mukaan jakaa hyvään ja pahaan osioon pelkistä psykologisista syistä (koska ihminen ei kykene kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se on).
Räisänen ei kuitenkaan ole välittänyt tarkistaa psykologisen selityksensä perusteita. Jo yleistiedon perusteella – ja korostan että kumpikaan meistä ei varmastikaan yritä esiintyä psykiatrian tuntijana – ja teologisessa tiedekunnassa annettavan psykologian perusopetuksen perusteella (jonka kuka tahansa voi tarkistaa omista oppikirjoistaan) pitäisi tietää, että aikuisen ihmisen defenssit toimivat lyhytaikaisesti ja ovat väistyviä. Kun ihminen ei saa kaupassa luvattua tarjousta (tavaran loputtua), hän toteaa, ettei olisi sitä tarvinnutkaan. Hyödyllisyyden kiistäminen tai arvon kieltäminen ovat pieniä arkipäivän asioita.
Paavalin osalta Räisänen kuitenkin väittää, että tämän ”tulivuorenpurkauksen kaltainen sisäinen kriisi” aiheutti elämänikäiset vammat, joiden johdosta Paavali rakensi koko teologiansa rationalisaation varaan. Tämä ei ole ensinkään vaatimaton selitys. Eikä tavallisen psykologian mukainen, vaikka Räisänen niin väittää.
Olisi tietysi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon Räisänen vielä tänään allakirjoittaa vanhan freudilaisuuden teesejä. Olen ymmärtänyt, että psykiatriassa Freudin viettiteoriasta on pääosin luovuttu. Psykodynamiikka ymmärretään paljolti toisin kuin 1960-luvulla. Tuskinpa myöskään ”idiä” tai ”superegoa” määritellään samaan tapaan kuin tuohon aikaan. Räisäsen väite tiedostamattomien impulssien kääntymisestä edellyttää kuitenkin vanhat freudilaiset kategoriat. Ei ole selvää, millaiseen psykodynamiikan teoriaan Räisänen itse asiassa sitoutuu.
Psykopatologiasta
Räisäsen mainitseman Paavalin suunnattoman kriisin olisi siis pitänyt – mikäli Räisänen olisi oikeassa – tuottaa apostolin elämässä hyvin dramaattisia muutoksia. Niiden pitäisi olla paljon rajumpia, kuin jonkin vaatimattoman puolustusmekanismin toiminta. Psykologian oppikirjojen mukaan mahdollisuuksia olisi ainakin kaksi. Tämäkin on sanottava hyvin varovasti, koska en tosiaankaan yritä esiintyä lääkärinä. Alan teosten mukaan syvempi puolustusmekanismien valtaan vajoaminen johtaa ihmisen sairaalloiseen tilaan. Vakavan kriisin kohtaaminen voi ääritilanteessa johtaa taantumiseen (regressioon). Hän ei kykene toimimaan eikä usein edes puhumaan.
Se psyykkinen tila, joka Paavalilla Räisäsen mukaan oli, on aivan toinen. Räisänen väittää, että Paavali kyllä näyttää toimineen normaalisti ja tehneen ahkerasti teologiaa, mutta hänen eteenpäin vievä voimansa vain oli sisäisen kriisin aikaansaama. Räisänen ei siten varmaankaan tarkoita puolustusmekanismeja, vaikka hän puhuu niistä. Rationalisaatio ei ole sittenkään keskeistä hänen psykologiselle teorialleen.
Mikä muu voisi selittää Paavalin toiminnan? Oppikirjat tuntevat mielen sairauden, joka saa ihmisen toimimaan yli-innokkaasti mitä erikoisempien (usein jopa uskonnollisten) tavoitteiden hyväksi. Muistutan, että yhä tässäkin kuljen eteenpäin vain alan kirjojen edustamalla yleisellä tasolla. Ehkä Räisänen tarkoittaakin, että Paavalin järkyttävä sisäinen kriisi laukaisi maanis-depressiivisen sairauden (jota kutsutaan nykyään kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi). Maaninen kausi voisi selittää Paavalin sinnikään teologisen työn lakiteologian alueella. Lisäksi se voisi selittää, miksi Paavali lähti kiertämään Rooman valtakuntaa julistaakseen laista vapaata evankeliumiaan kaikille – etenkin diasporassa asuville juutalaisille.
En kuitenkaan usko, että Räisänen tarkoitti Paavalin olleen maanis-depressiivinen. Räisäsen ”psykologinen” tulkinta keskittyy käsitteen ”secondary rationalization” ympärille. Tarjoamani esimerkki osoittaa kuitenkin, että Räisänen tarkoittaa selityksellään nimenomaan Paavalin psykopatologiaa. Hänen mukaansa Paavali oli patologisessa tilassa – toisin sanoen tilassa, jossa hänen kriisikokemuksensa ohjasi häntä niin, että hän ei kyennyt laatimaan teologiaa tasapainoisesti ja päämäärätietoisesti. Räisänen puhuu niin dramaattisesta sisäisen kriisin tilasta, että se vaikuttaa sairaalloisesti koko Paavalin elämäntyöhön kymmenien vuosien ajan.
Räisäsen ensimmäinen ongelma osoittautuu olevan siten siinä, että hän ei ole todellisuudessa soveltanut edes yksinkertaisia psykodynamiikkaa käsittelevistä oppikirjoista löytyviä näkemyksiä omaan selitykseensä. Sen sijaan hän kirjoittaa maallikkona, joka nappaa rationalisaation termin ja samastaa sen E.P. Sandersin ajatukseen siitä, että Paavali olisi päätellyt teologiaansa ”taaksepäin”. Sandershan on väittänyt, että Paavali rakentaa pelastuskäsitystään takaperin ”ratkaisusta ongelmaan” (solution to plight). Käytännössä Räisänen yrittääkin tarjoata Sandersin teorialle psykologisen perustan. Tällaiselle ei kuitenkaan ole mitään tieteellisiä perusteita.
Sosiologinen tulkinta ja psykologia
On kyllä ymmärrettävää, miksi Räisänen hakee avukseen psykologiaa. Hänen sosiologinen raamatuntulkinnan menetelmänsä hyödyntää Peter Bergerin tiedonsosiologiaa. Sen ytimessä on väite, että yhteisö ulkoistaa elämäntulkintaa koskevia symboleita yhteisön kulttuuriseen ja uskonnolliseen käsitteistöön (externalization). Uskontoa pidetään uskomusjärjestelmänä. Nämä uskomukset ovat tietenkin mentaalisia käsitteitä.
Toisaalta Räisänen on vuoden 1972 artikkelistaan lähtien esittänyt, että sekä Raamattu että sen jälkeinen teologia heijastavat suurta ”luonnollisen uskonnon panoraamaa”. Teologia syntyy Räisäsen mukaan siitä, että ihmiset tulkitsevat traditiota uudelleen omien henkilökohtaisten kokemuksiensa valossa. Tämä prosessi on tietenkin ensi sijassa psykologinen. Räisäselle on siten tyypillistä avata teologian syntyä psykologisten periaatteiden avulla. Ehkä juuri siksi hän ajattelee, että myös Paavalin pelastuskäsityksen voi selittää Paavalin ”psyykkisen elämän” avulla.
Räisäsen hermeneutiikassa kokemuksella on merkittävä asema. Teologia syntyy hänen mielestään sisäisen prosessin seurauksena. Tästä näkökulmasta katsottuna Räisäsen näkemyksen psykologinen luonne on sisäänrakennettu koko hänen raamatuntulkintaansa. Siksi tätä aihetta ei voi pitää miksikään sivujuonteeksi hänen ajattelussaan. Sen sijaan se vahvistaa hänen sosiologisen raamatuntulkinnan ohjelmaansa.
Lopuksi
Olen varsin vakuuttunut siitä, että olen kuvannut Räisäsen psykologisen tulkinnan pääpiirteissään oikein niin tässä tekstissä kuin kirjoissanikin. Räisäsen itsensä herättämä keskustelu sen luonteesta on turhanaikaista. Hän esittää kirjassaan 1960-luvulta periytyvän freudilaisen psykoanalyyttisen käsityksen mukaisen teorian Paavalin psyyken toiminnasta. Hän puhuu niin dramaattisesta (”drastic psychological crisis”) kriisistä, että sen käsittelyä ei mikään pieni ja käytännöllinen puolustusmekanismin toiminta selitä. Sen sijaan Räisänen väittää, että Paavalin kokema kriisi olisi vaikuttanut hänen toimintaansa vuosikymmenten ajan. Se olisi täten ollut patologinen tila, jota Paavali itse henkilönä ei ole kyennyt lainkaan käsittelemään.
Tällainen selitys on mielikuvituksen tuotetta. Mitään tieteellistä arvoa sillä ei voi olla. Räisäsen näkemystä ei tue edes yleisin käsitys puolustusmekanismien toiminnasta. Muutenkin on varsin ilmeistä, että maallikon tekemä psykoanalyyttinen arvio Paavalin persoonan piirteistä kuuluu fiktion, ei faktan piiriiin. On oikeastaan sääli, että käsitys saa niin suuren painoarvon Räisäsen kirjassa. Hän käyttää teoksessaan sivukaupalla tilaa osoittaakseen, että hänen omalla tulkinnallaan Paavalin lakiteologiasta olisi tällainen, psykologisesti perusteltu oikeutus.
Räisäsen olisi varmaankin kannattanut kuunnella tarkemmin Conzelmannin, Kümmelin ja Bornkammin varoituksia. Psykologisoiva selitys johtaa tutkijan alueelle, jossa oma asiantuntemus loppuu nopeasti. Samalla se johtaa tutkijan kauas siitä teologisesta kentästä, jolla Paavalin näkemykset saavat johdonmukaisimman selityksensä.
Muilta osin keskustelu Räisäsen tulkintateorian luonteestaa tulee varmasti jatkumaan. Kirjoihini kohdistetun kritiikin osalta kannattaa kaikessa rauhassa odottaa allekirjoittaneen vastinetta, joka julkaistaan akateemiseen tapaan Teologisen Aikakauskirjan seuraavassa numerossa. Siinä Räisäsen esille nostamat asiat saavat yksinkertaisen selityksensä.