Blogi 24.5.2018
Onko Suomessa ihmisiä, joiden turvallisuutta ei taata ja joille tämä kerrotaan avoimesti? Näyttää olevan.
Sain kahdelta ystävältäni sähköpostissa viestin. He pyysivät taloudellista tukea. He olivat lähettäneet viestin monille kirkkomme työntekijöille. He eivät pyytäneet tukea itselleen vaan kristityiksi tulleille entisille muslimeille, jotka hakevat turvapaikkaa Suomessa. Näiden pitäisi asua vastaanottokeskuksessa mutta siellä he ovat kohdanneet suuria vaikeuksia, tai vainoa, ja vastaanottokeskuksen työntekijät ovat sanoneet heille, etteivät he voi taata heidän turvallisuuttaan. Toiset vastaanottokeskuksen asukkaat kohtelevat heitä tavalla, jota voi kutsua vainoamiseksi – pilkkaa, nöyryytystä, jopa väkivaltaa – eivätkä vastaanottokeskuksen työntekijät tai poliisi pysty estämään tätä.
Heidän pitäisi vuokrata asunto, jonne he voisivat muuttaa. Rahaa heillä ei ole siihen ja siksi sain viestin. Asunto tai asuntoja voidaan vuokrata – vuokraajana olisi luterilainen seurakunta tai kirkossamme toimiva järjestö – jos tukea saadaan.
Suomessa lienee vähän heitä, joille sanotaan, ettei turvallisuuttasi voida taata. Näin sanotaan joillekin kristityiksi tulleille turvapaikanhakijoille. Tuntuu järkyttävältä. En tiedä, mitä itse ajattelisin ja kokisin, jos minulle kerrottaisiin, että sinun on parasta etsiä uusi koti, koska nykyisessä turvallisuutesi on vaarassa, vaaran aiheuttavat ulkopuoliset eikä poliisi voi tälle mitään. Eikä minulla olisi varaa muuttaa uuteen kotiin vaan joutuisin turvautumaan toisiin ja heidän hyväntahtoisuuteensa. Vielä pahemmalta tuntuu, kun ajattelee, mistä nämä ihmiset ovat tulleet. Ja onko mitään takeita siitä, että nämä vastaanottokeskuksen jättävät saavat asua rauhassa uudessa kodissa, jos sellaisen saavat? Onko heidän turvallista olla siellä, minne turvallisuudesta vastuussa olevien silmä ulottuu huonommin kuin vastaanottokeskuksessa?
Maassamme tapahtuu siis tällaistakin.
Turvapaikanhakijoiden uskoa mitataan ja tuomioistuin saattaa tulla siihen tulokseen, ettei tämän usko ole aitoa kristityn uskoa. Turvapaikanhakija on kastettu, käynyt sitä ennen kastekoulun, jossa on tutustuttu varsin perusteellisesti kristinuskoon, ja ilmoittanut haluavansa olla kristitty. Hän on aktiivisesti mukana seurakunnan elämässä ja hänen omassa elämässään näkyy, että hän tahtoo olla kristitty. Luotettava, kokenut seurakunnan pastori on arvioinut häntä niillä kyvyillä, joita ihmisellä on, ja kertoo pitävänsä häntä kristittynä. Ja lisäksi voi olla tämä: Hän joutuu maksamaan uskostaan näin kovan hinnan. Hänen maamiehensä, jotka ovat muslimeita, kohtelevat häntä huonosti – ja sen takia että hän on kristitty – eikä hänen turvallisuuttaan vastaanottokeskuksessa taata. Tuntuu kummalliselta ja väärältä, jos tällaisen turvapaikanhakijan uskoa ei pidetä aitona.
Nämä veljet – yleensä he ovat veljiä – tarvitset tuekseen rukoilijoita. Rukous voi paljon. Piispa, joka vihki minut aikoinaan pastoriksi, on muistuttanut silloin tällöin, mitä rukous on: Ei vain sanoja vaan myös tekoja. Rukoukseen tulisi sitoutua paitsi sanoilla myös teoilla – siis tehdä, jos voi tehdä, tekoja, jotta rukous toteutuu. Voimmeko tehdä näiden turvapaikanhakijoiden hyväksi jotakin? Voimmeko sen hyväksi, että he voisivat asua paikassa, jossa ei sanota, ettei turvallisuuttasi taata?
Jari Rankinen