Emeritusprofessori ja Uuden testamentin tutkija Heikki Räisäsestä on julkaistu usean sivun mittainen haastattelu tuoreessa Suomen Kuvalehden numerossa (37/2012). Haastattelussa mainitaan myös Suomen teologinen instituutti, mikä tietysti herättää mielenkiintoa täällä instituutin käytävillä.
Haastattelun asetelma on sinänsä hieman erikoinen. Suomen Kuvalehden päätoimittaja (pastori) Tapani Ruokanen ei ole luottanut omiin toimittajiinsa, vaan on tilannut jutun lehden ulkopuolelta. Asialle on saatu Räisäsen vanha tuttu Vartija-lehden ajoilta, Martti Mäkisalo. Tämän johdosta haastattelu näyttääkin ystävänpalvelukselta eikä perinteiseltä lehtijutulta. Hän jakaa Räisäsen raamattukäsityksen ja monia uskonnollisia tai pitäisikö sanoa uskonnonfilosofisia näkemyksiä. Kriittisyyden puute vaivaa ilmeisesti juuri tämän taustan tähden koko haastattelua.
Herrat ovat lisäksi, kuten haastattelussa todetaan, ”kulttuurikristittyjä”. Kulttuurikristillisyys tarkoittaa haastattelun mukaan sitä, että kirkon oppiin tai Raamatun sitovuuteen ei enää pitäydytä, vaan kristinusko nähdään tietynlaisena säilyttämisen arvoisena kulttuuriperintönä: ”vaikkei hän voikaan yhtyä esimerkiksi uskontunnustuksen väittämiin sellaisenaan”.
Vastustajat tiedossa
STI, eli ”räisäsvastainen teologinen tutkimuslaitos” mainitaan haastattelussa Räisäsen kovimpana vastustajana teologian ja kirkon kentällä. Aivan erityisesti esille nousee allekirjoittaneen eli Timo Eskolan kirja Ateistit alttarilla, josta esitetään lehdessä suorastaan lainaus. Lainauksessa nostetaan esille tosin vain melko yleisluontoinen väittämä, että Räisäsellä on ollut suomalaisessa teologiassa suuri vaikutus, ja myös kirkossa hänen raamattukäsityksensä ja tulkintamallinsa on hyväksytty päteväksi.
Jostain syystä Räisänen itse kuitenkin haastattelussa väheksyy vaikutusmahdollisuuksiaan. Hän ”kiistää jyrkästi olevansa kirkollisessa rintamassa”. Lause kuulostaa asiayhteydessään oudolta, koska edeltävät 600 palstamillimetriä ovat juuri kehuneet Räisäsen suurta merkitystä ja hänen näkemystensä laajaa hyväksyntää.
Haastattelussa on aikaisemmin nimittäin todettu, että piispa Lehtonen piti kantelua Räisäsen tunnustuksenvastaisuudesta ”perusteettomana”. Vaikka Räisänen sekä hänen haastattelijansa pitkin haastattelun matkaa itse asettavat tunnustuksen opinkohdat avoimesti kyseenalaiseksi, tämä ei näytä muuttavan tilannetta. Pappisvirkansa mielekkyyttä epäillyt Räisänen toteaa lisäksi jääneensä kirkkoon vain selvittääkseen, ”mitä pappi voi ja saa ajatella” sekä tietysti myös puhua nykymaailmassa, ”jossa kirjaimellinen tunnustuksiin pitäytyminen joka tapauksessa on mahdotonta.” Eiköhän se selvinnyt ja tässä asetelmassa kirkon hyväksyntä ala olla jo aika näkyvää.
Räisänen halusi haastattelun mukaan ottaa myös kantaa siihen, saiko pappi puhua seurakunnalle sellaisista ”yksinkertaisista” perusasioista, joita oli tiedekunnassa ”alkeisoppikirjoista oppinut”. Ja saihan hän. Mutta mikään tästä ei taida olla kirkollista hyväksyntää. So be it.
Lisäksi lienee hyvä muistaa, että Kirkon Koulutuskeskuksessa Järvenpäässä on Riekkisen opettajuuden ajoista asti luettu Räisäsen kirjoja ja kuunneltu hänen luentojaan. Tässä tilanteessa on vaikea ymmärtää, mitä ”kirkollisuuden” väheksyminen voisi tarkoittaa käytännössä. Mutta asia sinänsä ei ole kovinkaan tärkeä, ei tässä haastattelussa.
Vainottu visionääri vai väärinymmärretty nero?
Olennaisinta Mäkisalon laatimassa haastattelussa on se narratiivi, jonka hän rakentaa Räisäsen elämästä ja elämäntyöstä. Esillä näyttää olevan suuri kertomus vainotusta älykkäästä tutkijasta, joka suorastaan elämäntyönään yrittää saada vanhoillisen kirkon ymmärtämään edes hieman uutta, järkevää tapaa selittää uskonto. Kertomus toistaa kahdeksankymmenluvun vastakkainasettelut: ahkera tiedemies suorittaa tehtäväänsä innokkaasti ja avoimesti, mutta joutuu tavan takaa törmäämään kirkon konservatiivien – kuten STI:n – vastustukseen.
On helppo ymmärtää, miksi Mäkisalo on valinnut tämän kehityskaaren. Hän on itse elänyt Räisäsen rinnalla ahdistuksen vuosina. Kaksi vanhaa sotilasta tukemassa toisiaan. Juttu alkaa viittauksella edelliseen haastatteluun samassa lehdessä neljä vuosikymmentä aikaisemmin (1971). Silloin Räisänen esiteltiin kirkon ja teologian kurittomana poikana, ”kauhukakarana”, kuten Mäkisalo asian esittää. Tässä on hiihdetty syvässä lumessa.
Ensimmäinen narratiivi on kuitenkin jäädä toisen jalkoihin. Mäkisalo ei osaa päättää. Ehkä Räisänen ei ole sittenkään kyennyt vaikuttamaan kirkossa. Sitähän tämä niin innokkaasti edellä olleissa esimerkeissä vakuutteli. Vaikutelmaa lisää se, että haastatteluun on mahdutettu tiedekunnasta yksi tohtorioppilas, joka ykskantaan toteaa: ”Tutkimus on varsin moniäänistä, eikä esimerkiksi Heikin tai kenenkään muunkaan sanelemaa.” Ehkä Mäkisalo onkin laatinut narratiivia väärinymmärretystä nerosta. Kirkko ei halua ottaa hänen oppiaan vastaan. Edes hänen oppilaansa yliopistolla eivät välitä seurata hänen näkemyksiään.
Tämä haastattelu saattaakin olla kertomus turhautumisesta, kun elämäntyö valuu hiekkaan. Jos hyväksymme haastattelussa esitetyn periaatteen siitä, että kukin kirjoittaja ”tarkoittaa mitä sanoo”, näin Räisänen itse ainakin toteaa sanatarkasti: ”En myöskään näe ympärilleni muodostuneen erityistä ‘koulukuntaa’.” Paljon porua ja vähän villoja.
Tässä vaiheessa lukija on jo aivan hukassa. Onko esille nostettu teologinen instituutti siis Räisäsen vainoaja vai pelkästään tavallinen kirkon äänenkäyttäjä, jonka kanssa Räisänen ei edes halua olla ristiriidassa? Tai pitäisikö ajatella, että STI ”tutkimuslaitoksena” (kuten tekijä toteaa) on vain yksi esimerkki tieteellisen keskustelun ”moniäänisyydestä”, ja Räisänen hyväksyy sen kuten näkemyksistään poikkeavat oppilaansa. Jos haastattelua lukee kirjaimellisesti – millaista tekijät haluavat luennan aina olevan – mitään räisäsvastaisuutta ei ole olemassakaan, kuten ei ole Räisäsen vaikuttamispyrkimyksiäkään. Mistähän tässä on kysymys?
Kilpailevia traditioita
Koska kyseessä on eksegetiikan täysinpalvellut professori, lienee asiallista ottaa aiheeseen hieman selvemmin analyyttinen ote. Haastattelua voi lukea myös raamatuntutkimuksen menetelmien lävitse – onhan Räisänen opettanut allekirjoittaneellekin tämän taidon kolmisen vuosikymmentä sitten. Näyttää nimittäin siltä, että tämä haastattelu ei ole yhden toimittajan työn tulosta.
Eksegetiikan yksinkertaisten perusasioiden mukaan, joita siis voi lukea alkeisoppikirjoista, missä tahansa tekstissä voi esiintyä kerroksellisuutta ja eri traditioita. Niiden erittely ja jäsentäminen kuuluu alan ammattitaitoon. Edellä on todettu, että vainoamisen motiivi ja väärinymmärryksen motiivi ovat haastattelussa selvässä jännitteessä keskenään. Tämä johtaa epäilemään, että tekstissä kaksi traditiota kilpailee keskenään.
Pohjatraditiona näyttää olevan aidon Mäkisalon teksti, joka on hyvin myötämielinen ns. ”historialliselle Räisäselle”. Tämä on tradition perustaso, jolla Räisänen esitetään vainottuna kirkon ja tieteen uudistajana. Teologisen tiedekunnan eksegetiikan laitos (nyk. osasto) on ilmeisesti joutunut tradition seuraavassa vaiheessa konfliktiin ja tuottanut uudessa tilanteessa Räisäsen saavutuksista uuden tulkinnan. Näin tradition ja kokemuksen vuoropuhelu on tuottanut suomalaiseen raamattukeskusteluun tulkinnan ketjun uuden lenkin.
Lopullisessa Suomen Kuvalehden tekstissä tuo alkuperäinen Räisäs-traditio kilpailee nimittäin edellisen kanssa jännitteisen väärinymmärrys-tradition kanssa. Joku haastattelun myöhemmistä toimittajista eli redaktoreista on kokenut vainoamisteeman ilmeisesti liian kärkeväksi kuvaukseksi aidon Räisäsen elämästä. Tämä deutero-Mäkisaloksi nimitettävä henkilö on muuttanut alkuperäistä materiaalia tuomalla tekstiin ajatuksen väärinymmärretystä nerosta ja lieventänyt näin alkuperäisen vastakkainasettelun terävyyttä. Redaktorin työ on vieläkin nähtävissä esimerkiksi tekstin katkelmallisuutena ja myöhempien lisien teennäisenä sovittamisena alkuperäiseen tekstiin käyttämällä väkinäisiä ilmaisuja kuten ”Samansuuntainen on Räisäsen oppilaan…” jne.
Mikä on tällaisen uuden redaktion Sitz im Leben eli minkälaisessa tilanteessa muutokset on tehty? Kysymykset nostavat hieman kiusallisen piirteen aiheen käsittelyssä. Väärinymmärrys-traditio nimittäin selvästikin väheksyy Räisäsen arvovaltaa ja vaikutusta. Se joutuu ristiriitaan aidon Mäkisalon ylistävän tekstin kanssa. Deutero-Mäkisalon redaktorinen taso voidaankin nähdä aidolle Räisäselle lievästi vihamielisen toimijan tai ryhmän tuotoksena. Räisänen ei sen mukaan enää kuulu tutkijoiden ”top-kymppiin” eikä hänestä kirjoiteta kaikkialla väitöskirjoja, kuten tekstin alun historiallisesti luotettavassa osassa väitetään. Deutero-Mäkisalon tulkinnan mukaan Räisäsen vaikutuksessa ei ole kyse ”sen kummemmasta” kuin pelkästä ”vähän avoimemmasta asenteesta”. Koulukuntakin on olemassa ”vain vastustajien mielikuvissa”. Redaktoria suorastaan ”itkettää” vastustajien puhe yhdenmukaisesta ”helsinkiläisestä eksegetiikasta”.
Tästä traditioiden sekavuudesta ja tulkintojen kirjavuudesta johtuen myös STI:n rooli lopputekstissä muuttuu kyseenalaiseksi. Jos kuva ”historian Räisäsestä” on epäselvä, hänet on kaiketi rekonstruoitu vain haastattelussa mainittujen teosten, teologisen instituutin julkaisun Iustitia 10 ja Ateistit alttarilla -kirjan perusteella. Jos STI ei oikeasti olekaan vastustanut ketään aitoa historian henkilöä, vaan vain tiettyä tradition tasoa, ”haastattelijan” luoma rekonstruktio saattaa olla virheellinen.
Tiedä häntä. Edes silmälasit Räisästä esittävissä kuvissa eivät ole samat. Mutta tämä saattaa olla anakronismi.
Tyyli nousee itseään vastaan
Takaisin asiaan ja retoristen aspektien pariin. Haastattelun ylistävällä tyylillä on kääntöpuolensa. Esiintyessään asialehden maineessa olevassa Suomen Kuvalehdessä tekstiltä odottaisi hieman kriittisyyttä. Nyt kuitenkin tarina saa lähes raamatullisen muodon ”Heikki Räisäsen sanat ja maineteot”. Sen genre muuttuu haastattelusta kunniamaininnoilla koristelluksi ansioluetteloksi. Ja sellaisen paikkahan tunnetaan muualta.
Jos otamme hieman semiotiikkaa mukaan haastattelun arviointiin, näin kunnioittava teksti alkaa muistuttaa muistokirjoitusta. Roland Barthes kutsuisi sitä epäilemättä tekstinä nekrologiksi. Räisänen ei toki ole jättänyt meitä, vaan ainoastaan jäänyt eläkkeelle. Ongelma on vain siinä, että kun genre muuttuu, myös merkitykset muuttuvat.
Kirjallisen analyysin lainalaisuudet ovat väistämättömiä. Uusi genre toimii kirjallisesti tekstin alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Se viestii Räisäsen käsitysten ”kuolemasta”. Hänen aikansa on Mäkisalon mukaan ohi. Vaikka viimeisiä merkkejä vanhan tutkijan tuotannosta on vielä nähty (niihin viitataan tekstissä, erityisesti hänen kirjansa Mitä varhaiset kristityt uskoivat), enää ei kannata lähteä selittelemään tuloksia. Nyt riittää menneiden mainetekojen listaaminen.
Kuten haastateltava sanoo kysyttäessä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu: ”eiköhän se ole siinä”.
Summa summarum
Mitä tästä opimme? Ensimmäiseksi voimme todeta olevamme STI:ssä todella tyytyväisiä siitä, että instituutti mainitaan merkittävässä aikakauslehdessä, ja vielä raamattukysymyksen avainkohdassa. Toiseksi ehkä pieni varoituksen sana kirjoittajalle ja julkaisijalle on paikallaan. Varomattomasti tehty juttu kääntyy helposti itseään vastaan. Julkaisijan puolestaan kannattaisi hieman tarkemmin miettiä, minkälaiseen kokonaisuuteen lehti itse kunkin jutun johdosta yhdistetään. Tai ehkä sitä on tässä tapauksessa mietitty.
No, oli miten oli, tästä sanailusta ei kannata loukkaantua. Olen pyrkinyt leikkimielisillä kommenteillani vain osoittamaan, miten vaikeata on kirjoittaa johdonmukainen haastattelu tai lehtijuttu. Jos tarkoituksena on osoittaa, että Räisäsen vaikutus suomalaiseen teologiaan ja teologeihin – ulkomaisista puhumattakaan – on ollut huomattava, ei kannata samalla yrittää kiistää hänen vaikutustaan suomalaisiin teologeihin. Jos tavoitteena on esittää, että taannoinen kantelu hänen ”tunnustuksenvastaisesta opetuksestaan” oli perusteeton, ei ehkä kannattaisi moneen kertaan alleviivata sitä, että hän ei voinut nuorempana tutkijana sen paremmin kuin voi nytkään yhtyä ”uskontunnustuksen väittämiin”. Se vain ei kuulosta johdonmukaiselta. Ei myöskään kannattane korostaa ”kulttuurikristityn” ongelmattomuutta luterilaisena pappina toimimiseen, jos tämä samalla merkitsee (haastattelussa mainittujen) ylösnousemuksen, Jumalan tuomion, kuolemanjälkeisen elämän (ja näiden kanssa johdonmukaisesti tuomion kohteena olevan synnin todellisuuden, synnistä seuraavan Kristuksen sovitustyön, ja lopulta kaiken oikeuttavan Jeesuksen jumaluuden) kieltämistä. Lapsikin ymmärtää, että jotain puuttuu.
Timo Eskola