Saako kärsimystä pohtiva vastauksen
Timo Eskola
Johdanto
Maailmassa olevan pahuuden ongelma nousee eteemme aina, kun kohtaamme kärsimystä. Joudumme pohtimaan Jumalan asemaa tässä maailmassamme, kun saamme sanomia kansanmurhista tai katastrofeista. Voiko tällainen maailma olla hyvän Jumalan luomisteko?
Aihe ei suinkaan ole uusi. Sitä on vuosituhansien kuluessa nimitetty teodikean ongelmaksi. Kysymys on varsin helppo määritellä. Miksi Jumala sallii pahan, jos hän on hyvä ja kaikkivaltias Herra? Tätä ongelmaa ovat pohtineet niin filosofit, teologit, kuin tavalliset arjen tarkastelijatkin.
Kirjailija ja filosofi Albert Camus määritteli ongelman toisen maailmansodan kauhujen jälkeen näin: ”Mehän tunnemme vaihtoehdot: joko emme ole vapaita ja kaikkivaltias Jumala on vastuussa pahasta. Tai sitten me olemme vapaita ja vastuussa, mutta Jumala ei ole kaikkivaltias.” (Kapinoiva ihminen, 64).
Suomessa puolestaan kuuluisa ateisti ja kristinuskon kriitikko, professori V.T. Aaltonen pohti Jumalan asemaa seuraavasti: ”Jos Jumala on tahtonut, että paha tuli maailmaan, ei hän voi olla hyvä. Jos taas paha tapahtuu vastoin hänen tahtoaan, hän ei ole kaikkivoipa.” (Miksi en ole kristitty, 90). Ongelmasta tuli hänelle keskeinen ateismin peruste: ”Meillä ei ole tämän pulman edessä muuta mahdollisuutta kuin kieltää Jumala tai paha, sillä kaikkihyvä Jumala ei ole voinut luoda pahaa. Mutta pahaa emme voi kieltää.” (Miksi en ole kristitty, 90).
Viime aikojen postmodernissa teologiassa kysymys asetetaan aivan samalla tavalla. Esimerkiksi kriittisillä kannanotoillaan kuuluisuutta saanut Antti Kylliäinen piti ongelmaa Jumala-kuvan muuttamisen lähtökohtana: ”Maailmassa, jossa on kärsimystä, näkemys kaikkivaltiaasta ja rakastavasta Jumalasta ei ole tosi. Säilyttääkseen uskottavuutensa kristinuskon on lakattava puhumasta Jumalasta, joka on sekä kaikkivaltias että rakastava.” (Kaikki pääsevät taivaaseen, 44).
Kylliäisen opettaja, professori Heikki Räisänen oli tosin jo aiemmin kirjoittanut samasta asiasta. Maailman pahuuden edessä hän kehottaa ”valitsemaan kaikkivaltiaan ja kärsivän Jumalan välillä” (Uuteen uskoon, 136-137).
Vaikeudet teodikean ongelman edessä eivät koske vain postmoderneja teologeja. Moni perinteisemmänkin teologian edustaja nostaa kätensä aiheen kohdalla ilmaan. Nykyään on tullut suorastaan muodiksi sanoa, että teodikean ongelmaan ei ole varsinaisesti ratkaisua.
Teologisesti ajatus on melko raju. Se nimittäin tarkoittaa, että emme voisi teologeinakaan olla varmoja siitä, onko Jumala hyvä, vai tahtooko hän ihmisille pahaa. Eikö kristillinen kirkko siis tiedä, onko sen Herra Jumala vai Perkele?
Raamattuteologialla on toki vastaus teodikean ongelmaan ja kysymykseen maailman tai ihmisen pahuudesta. Kokonaan eri asia on kuitenkin se, hyväksyvätkö kaikki keskustelijat teologian antaman vastauksen. Kysymyksen kohdalla on nimittäin aivan ratkaisevaa, millaisten perusteiden mukaan se asetetaan. Luonnontieteellisesti aiheitaan perustelevan filosofian ja Raamattuun vetoavan teologian näkemykset ovat aika kaukana toisistaan.
1. Käsitys pahasta
Kun puhutaan pahuudesta ja kärsimyksestä, on ensin määriteltävä ja rajattava se, mitä pahuudella tarkoitetaan. Se tarkoittaa nimenomaan ihmisen pahantahtoista toimintaa erotuksena muista murhetta tuottavista asioista.
Onnettomuudet ja sairaudet tuottavat kyllä ihmisille murhetta ja kärsimystä, mutta niiden tarkastelu ei yleensä synnytä ihmiselle rationaalista ongelmaa. Onnettomuuden lähde ja syy tiedetään. Jos ihminen loukkaantuu kolarissa, syy on kaikkien tiedossa. Ihminen ei hallitse sitä teknologiaa, jota hän itse rakentaa. Jumalaa ei tarvita rakentamaan sellaista autoa, joka kestäisi kaikki mahdolliset kolarit. Jos ihminen taas hukkuu myrskyssä, se johtuu siitä, että hän on sattunut väärään paikkaan väärään aikaan.
Kärsimyksen kohdalla voidaan tietysti tuntea jonkinlaista kosmista tai kohtalonomaista hätää siitä, miksi tapahtumat osuvat juuri omalle kohdalle. Syy on kuitenkin selvä ja se kyetään myös käsittelemään rationaalisesti. Kärsimyksen tuottanut ongelma voidaan yrittää poistaa ilman Jumalan apua.
Mutta inhimillisen pahuuden ongelma on toisenlainen. Miksi ihminen itse toimii pahantahtoisesti ja tuottaa pahaa ympärilleen? Miksi ihminen sortaa, riistää, ahnehtii ja pettää toistansa? Onko Jumala luonut ihmisen tällaiseksi?
Näiden kysymysten kohdalla filosofinen ja raamattuteologinen vastaus eroavat toisistaan. Filosofinen vastaus lähtee siitä, että ihminen on evoluution tuote ja on aina ollut sellainen kuin hän on nyt. Darwinin jälkeen ei pidetä mahdollisena puhua paratiisista tai lankeemuksesta. Onko Jumala siis luonut pahan ihmisen?
Filosofisesti perusteltu teodikean ongelma muodostuu tuon lähtökohdan mukaisesti. Maailmassa oleva paha on Jumalan ongelma, ei ihmisen ongelma. Jos Jumala ei poista pahaa maailmasta, hänen persoonassaan täytyy olla jonkinlainen pimeä puoli. Jos hän taas ei kykene poistamaan pahuutta omasta maailmastaan, hän ei voi olla kaikkivaltias.
Teologinen vastaus on aivan toisenlainen. Sen mukaan pahuus on ihmisen ongelma, sillä ihminen on käyttänyt vapauttaan väärin ja langennut itsekkyyteen. Teologia käyttää tästä lankeemuksesta nimitystä synti. Filosofia puolestaan ei hyväksy synnin käsitettä. Synti on teologian mukaan ihmisen oma ongelma. Se ei ole Jumalan ongelma, koska Jumala ei ole luonut lankeemusta.
Raamatun mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Hän eroaa tässä mielessä kaikesta muusta luomakunnasta. Teologia opettaa darwinismin vastaisesti, että ihminen ei ole eläin. Juuri tähän perustuu ihmisen ainutlaatuisuus.
Luonnon perusteella ihmisen pitäisi olla eläin eläinten joukossa. Meidän pitäisi siis toteuttaa taistelua eloon jäämisestä ja alistua lauman vahvimpien yksilöiden vallan alle. Se olisi luonnollisinta siinä tilanteessa, että ihmisyys ei eroaisi mitenkään eläinten käyttäytymisestä.
Ihmisyys on kuitenkin aivan toista kuin eläimellisyys. Ihmisen arvo tulee siitä, että meidät on luotu Jumalan kuvaksi. Näin syntyy vastakkainasettelu ihmisten ja muiden luontokappaleiden välille. Muun luomakunnan tapaan eläminen on ihmiselle syntiä. Vahvemman oikeus on väärin. Synnin sijaan meitä ohjataan erottautumaan luomakunnasta ja elämään jumalallisen rakkauden mukaan.
On tietysti hyödyllistä kysyä, miksi ihminen ei ole olosuhteistaan huolimatta hyvä. Miksi ihminen ei kykene vastustamaan kiusauksia ja toteuttamaan rakkautta, jos hän on Jumalan luoma? Vastaus johtaa kristillisen ihmiskäsityksen syvimpään kohtaan. Ihminen on Jumalan kaltainen siinä, että hän voi langeta. Hän voi syödä hyvän ja pahan tiedon puusta. Eläin ei voi langeta tai elää lankeamatta, koska eläin ei ole Jumalan kuva. Se elää väkivallan ja kamppailun ehdoilla ilman itsetiedostusta.
Ihmiselon vaikeus on siinä, että me tiedostamme oman arvomme – ja toistemme arvon. Juuri tässä rajakohdassa me joudumme kiusauksiin aivan samoin kuin Jumalan Poika joutui kiusauksiin autiomaassa. Ja ihmisellä on todellinen mahdollisuus langeta. Siten nimenomaan syntikäsitys osoittaa meille todellisen ihmisyyden ja ihmisarvon.
Erot syntikäsityksen kohdalla osoittavat, että raamattuteologian piirissä kysymys teodikean ongelmasta on täysin erilainen kuin filosofiassa. Raamatun Jumala on hyvä ja hän luo hyvän maailman. Itse luomistyö pitää kuitenkin sisällään sen mahdollisuuden, että ihminen käyttää mahdollisuuksiaan ja elämisen ehtoja väärin.
2. Käsitys kaikkivaltiudesta
Jos Jumala ei kykene poistamaan pahaa maailmasta, hän ei voi filosofian mukaan olla kaikkivaltias. Tämä ajatus pitää sisällään tietyn käsityksen siitä, miten Jumalan ajatellaan poistavan pahan maailmasta. Miten hän toteuttaa kaikkivaltiuttaan?
Ensinnäkin filosofian ajatuksena on, että Jumala voisi halutessaan pitää ihmiset erossa pahuudesta ja kärsimyksistä. Käsityksen pohjana on ajatus, että Jumala ohjaa kaikkia ihmisiä ja tuottaa heidän toimintansa. Tällä näkemyksellä on ongelmansa. Se nimittäin perustuu deterministiseen maailmankuvaan, jota harvat todellisuudessa kannattavat.
Deterministisen ajatuksen mukaan Jumala tai jonkinlaiset jumaluudet tai voimat määräävät kaiken toimintamme. Tämä käsitys on tyypillisintä taikauskolle, jonka piirissä laaditaan esimerkiksi horoskooppeja. Ihmisen elämän kuvitellaan määräytyvän taivaankappaleiden kuvaaman maailmanjärjestyksen perusteella. Tarkastelemalla järjestelmän yhtä kohtaa, tähtiä, voidaan päätellä asioita toisten kohtien eli ihmisten elämän seikoista.
Ennalta määrätyn elämän näkökulmasta kysymys pahuuden ongelmasta on yksinkertainen. Jos Jumala haluaisi, hän pakottaisi ihmiset pidättäytymään pahuudesta ja tekemään pikemminkin hyvää toisille. Näin Jumala ei kuitenkaan näytä tekevän.
Toisena, eräänlaisena puolifilosofisena vaihtoehtona on käsitys, jonka mukaan Jumala voisi rangaista pahoja ihmisiä jo heidän elinaikanaan. Jumala voisi siis poistaa pahan maailmasta tietynlaisen poliisitoimen avulla. Tämä on itse asiassa monien uskontojen käsitys ongelmasta. Esimerkiksi ajatus karman laista on hieman laajemmassa mitassa juuri tämän kaltainen ratkaisu pahan ongelmaan. Ihmiset koulutetaan hyviksi rangaistuksena annettavien jälleensyntymisten avulla.
Teologinen käsitys Jumalan kaikkivaltiudesta poikkeaa täysin näistä kahdesta näkemyksestä. Jumala ei ensinnäkään pakota ketään pidättäytymään pahuudesta. Ihminen on luotu maan päälle elämään Jumalan kuvana ja hän on tässä asemassaan vastuussa toimistaan Jumalalle. Jumalan kuvana olemiseen liittyy itsenäisyys, joka on vastuullisuuden peruste.
Miksi Jumala ei sitten ole poistanut pahuutta maailmasta? Raamattuteologian vastaus on selkeä. Jumala poistaa pahan maailmasta ottamalla koko maailman tuomiolle eteensä. Hän toteuttaa oikeudenmukaisuuden, mutta se merkitsee samalla sitä, että Jumala ”maksaa” jokaiselle hänen tekojensa mukaan. Raamatun yksiselitteinen sanoma on, että Jumalan tuomion päivä on vielä edessä. ”Mutta sinä olet kova etkä sisimmässäsi tahdo kääntyä. Näin kartutat vihaa, ja se kohtaa sinut vihan päivänä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki.” (Room. 2:5.)
Tällaista tapaa pahuuden poistamiseen filosofia ei hyväksy. Vastaus on siten puhtaasti teologinen. Se ei aseta Jumalan kaikkivaltiutta kyseenalaiseksi, vaan päinvastoin perustuu käsitykseen hänen kaikkivaltiudestaan.
3. Käsitys Jumalan hyvyydestä
Filosofisen käsityksen mukaan Jumala olisi hyvä vain, jos hän ei olisi sallinut maailmaan minkäänlaista pahuutta. Tällöin pahuus hyvyyden vastakohtana on ymmärretty jonkinlaiseksi ominaisuudeksi, joka voitaisiin asettaa ihmiseen tai jättää hänestä pois. Koska Jumala ei ole luonut täydellisesti hyvää ihmistä, hänen omatkaan tarkoitusperänsä eivät filosofian mukaan voi olla hyvät – jos siis kykyä tähän olisi ollut. Pahalla maailmalla täytyy olla paha Jumala.
Raamattuteologian mukaan teodikean ongelmaan on toisenlainen ratkaisu. Koska mahdollisuus lankeamiseen ja itsekkyyteen liittyy itse ihmisyyteen Jumalan kuvana, kuten edellä todettiin, lankeemuksen jälkeen Jumalan täytyy käydä jollain tavalla tiliä ihmisen kanssa.
Kun edellä mainittu filosofinen ratkaisu vaatii tilintekoa pahuuden kanssa, se itse asiassa vaatii samalla oikeudenmukaisen tuomion toteutumista välittömästi. Tämä on tietysti melko teoreettinen vaatimus, sillä tuskin kukaan humanisti todellisuudessa toivoo taivaallisen tuomion toteutumista maan päällä.
Raamattuteologian antama vastaus on puolestaan toisenlainen. Jumalan tuomiopäivän uskotaan kyllä tulevan, mutta Jumalalla ajatellaan olevan muutakin sanottavaa ihmiselle. Vaikka Jumala näyttää olevan hiljaa pahuuden edessä, tuolle hiljaisuudelle on olemassa mielekäs peruste.
Esimerkiksi apostoli Paavali liittää teodikean ongelman ratkaisun ja pahuutta koskevan kysymyksen Jumalan pelastustahtoon. Paavalin mukaan Jumala kyllä tuo oikeuden kaikille ihmisille. Jumala ei kuitenkaan voinut toteuttaa tuota oikeutta yksinkertaisesti tuomiolla, koska silloin kaikki olisivat tuhoutuneet. Se ei olisi ollut rakkauden mukaista. Sen sijaan hän on osoittanut vanhurskauttaan, koska hän oli ”jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit jumalallisessa kärsivällisyydessään” (Room. 3:25) ja tuominnut ne kaikki Kristuksessa.
Jumalan viha syntiä kohtaan osui Paavalin mukaan Kristukseen, kun hän kärsi ihmiskunnan syntien edestä. Näin Kristuksesta tuli syntiuhri ja sijainen meidän puolestamme. Jumalan rangaistus on siten todellista, mutta se ei kohdistu suoraan syntien tekijöihin. Rangaistus siirrettiin koskemaan Jumalan Poikaa.
Nyt teodikean ongelma näyttäytyy uudessa valossa. Ihmisen pahuuden todellisuutta ei tarvitse kiistää. Se on ihmiskäsityksen väistämätön lähtökohta. Ihminen ei voi osoittautua hyväksi ja oikeudenmukaiseksi, eli teologisin termein sanottuna ei voi saavuttaa omaa vanhurskautta. Siksi Jumala antaa vanhurskauden lahjaksi, toisin sanoen ”vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen” (Room. 3:26).
Kärsimyksen ongelma kulminoituu ajatukseen Jumalan pitkämielisyydestä. Teodikean ongelman ratkaisu olisi edellyttänyt rangaistusta ”ennen tehdyille synneille”. Juuri siihen tähtäsi Paavalin aikaan myös juutalaisen apokalyptiikan kehittämä ja toisen temppelin ajan kirjallisuuden edustama pelastusoppi. Pahat täytyy tuomita ja poistaa maailmasta. Juutalaisen opin mukaan Jumalan vanhurskaus toteutuu silloin vain siten, että syntiset uhrataan Israelin hurskaiden edestä. Jumalan tuomion uskottiin siis olevan tulossa.
Paavali ajattelee toisin. Jumalan ”viivyttely” tai ”hiljaisuus” on ollut armon osoitusta. Jumala ei halunnut vain yksinkertaisesti tuomita maailmaa. Hän halusi rakkaudessaan tarjota pelastuksen tälle synnin vallassa elävälle luomisteolleen. Siksi Jumalan piti uhrata oma poikansa syntisten edestä. Kristuksen ristillä tuomio kohtasi syntiä. Hänet tehtiin synniksi meidän edestämme. Hän kantoi koko maailman synnit, kaiken petollisuuden, haureuden ja väkivallan tuoman syyllisyyden. Vain näin Jumala voi toteuttaa oman pelastavan vanhurskautensa, oman pelastavan työnsä.
Paavalin mukaan siis uskonvanhurskaus ratkaisee teodikean ongelman. Jumala on yhtä aikaa kaikkivaltias ja hyvä. Hän tekee tiliä pahuuden kanssa, mutta armahtaa ihmistä, joka olisi ansainnut oikeudenmukaisen tuomion. Toisin sanoen armo vastaa teodikean ongelmaan.
Raamattuteologian antama vastaus teodikean ongelmaan on luonteeltaan sellainen, että filosofinen ajattelu ei hyväksy sitä. Sen edellyttämät lähtökohdat poikkeavat liiaksi filosofian lähtökohdista. Niinpä teodikean ongelma jää materialistisen ajattelun perusteella varsinaisesti ratkaisematta. Raamatun sanoman perusteella teodikean ongelmaan on puolestaan olemassa ratkaisu, joka vastaa täydellisesti ihmisen hätään pahuuden edessä. Tuo ratkaisu ei ole kristillisen sanoman kokonaisuudessa edes outo, vaan pikemminkin sen keskipisteessä.
Raamatun mukaan sanoma jumalattoman vanhurskauttamisesta ratkaisee teodikean ongelman. Kristillinen kirkko toki tietää, onko sen Jumala hyvä vai paha. Jumala on hiljaa vain siksi, että hän kärsii ihmisten pahuutta voidakseen armahtaa heitä. Lopullinen päätös pahuudelle on tulossa, mutta sitä ennen tässä kärsimyksen maailmassa vallitsee armon aika.