Järkyttävän surmatyön arviointi on vaikeaa, ja se on hankalaa erityisesti siksi, että tapahtumasta on kulunut kovin vähän aikaa. Jokelan vastaavaa tapahtumaa lienee mahdollista pohtia hieman periaatteellisemmalla tasolla, mutta uusiutunut tilanne vaikeuttaa myös sen arviointia. Tuska on yhä läsnä ja suru on keskellämme. Kaikesta huolimatta toimittaja Tukkimäki on tarttunut aiheeseen, ja siksi myös tilanteen muu teologinen arviointi on tarpeellista. Käytännössä se on myös välttämätöntä, mikäli kirkossamme haluamme antaa vastauksia ihmisten elämänuskoa horjuttaviin asioihin.
Jumalan hyvyyden ongelma
Tukkimäen kirjoitus ei ole tavallinen uskonnollinen teksti. Sen sijaan se on kärkevä hyökkäys Jumalaa ja kristinuskoa vastaan. Hänen kirjoituksensa ytimenä on suuri teologinen kysymys: teodikean ongelma. Vaikeahkosta nimestään huolimatta ongelma on kaikkien tuntema. Voiko pahalla maailmalla olla hyvää Jumalaa? Tai kuten Tukkimäki asian ilmaisi: “Jos on kaikkivoipa Jumala, missä oli hänen sormensa silloin, kun liipasinta painettiin?”
Kristittyjen taivastoivo on Tukkimäen mukaan näin kauhistuttavien tapahtumien valossa “ontto” ja siltä puuttuu uskottavuus. Vain kaikelta silmänsä peittävät “uskonnollisen työn sankarit” kykenevät raakalaismaisten tapahtumien edessä suhtautumaan kuolemaan siten, että taivaallisella pelastuksella olisi merkitystä. Muille tapahtuma merkitsee kristinuskon romahdusta.
Lopputulos on lohduton. Tukkimäen johtopäätös on se, että uskolle ei ole tilaa. “Kun teologia, tiede, on voimaton, kirkko neuvoton ja usko vain fraasi, mitä jää selitykseksi.” Selitykseksi jää Jumalan kuolema. Tukkimäki seuraa Jumalaa vastaan noussutta Nietzscheä: “Meille, ihmisille, joille kaikki selitykset salatusta Jumalasta ovat tällaisessa tapauksessa tyhjää puhetta.”
Kärsimyksen ongelmaan ei siten ole Tukkimäen mukaan vastausta. Koska maailmassa on pahuutta, Jumala ei voi olla olemassa – tai hän ei ainakaan ole kaikkivoipa Jumala.
Tahtooko Jumala pahaa?
Kristinuskon kannalta Tukkimäen keskeisin syytös koskee pahan olemassaoloa. Hänen perusteensa mukaan hyvän Jumalan maailmassa ei tapahtuisi pahaa. Jos Jumala olisi kaikkivaltias, hän pitäisi ihmisen erossa surmatöistä. Mutta estääkö Jumala ihmisiä tekemästä syntiä?
Raamattu ei ikävä kyllä opeta, että ihminen olisi synnitön. Kristinusko ei julista, että Jumala kaikkivaltiudessaan pitäisi ihmisen erossa pahuuden tekemisestä. Tältä osin Tukkimäki on siis väärässä. Itse asiassa Raamatun sanoma on täysin tämän vastakohta. Raamatun alkulehdiltä lähtien selitetään sen sijaan, että ihmiskunta on langennut. Ihminen on synnin kahleissa. Ihmiselämän pysyvä kriisi on siinä, että me ihmiset rakastamme omaa himoamme ja olemme valmiit nousemaan toisiamme vastaan hulluudessamme. Jumala sen sijaan käskyillään paljastaa ihmisten synnit.
Tukkimäen ensimmäinen peruste nousee siten jostain muualta kuin kristinuskosta. Se nousee materialistisesta maailmasta, jonne syntiä ei ole koskaan ilmaantunut. Tällaisen ajattelun mukaan käsitys Jumalasta pitäisi määritellä materialistisen ajattelun avulla. Mutta ongelmana on jo lähtökohdiltaan se, että silloin Jumala ei mahdu edes teoriassa tämän materialistisen maailman sisälle.
Entäpä jos Tukkimäki olisi oikeassa? Minkälainen olisi maailma, jossa Jumala todellakin painaisi liipasinta? Kun ihminen katselee ympärilleen, hän näkee vain surmatöitä ja kauheuksia. Kauhajoen hirvittävät tapahtumat linkittyvät siihen jatkuvaan murhaan ja sotaan, jota ihmiskunnan historia on täynnä. Siksi Tukkimäki päättelee, että Jumalan täytyisi olla itsekin paha.
Tämäkin johtopäätös on perin murheellinen. Ihminen elää maan päällä vaikeuksien keskellä ja yrittää etsiä ongelmiinsa jotain lohtua. Sitä lohtua ei kuitenkaan tule, koska mahdollinen jumaluuskin on ihmisen oman järjen ja päättelyn mukaan täysi perkele. Lukijana joutuu pohtimaan, tätäkö Tukkimäki haluaa tarjota surmatöiden kauheuksia pelkääville ihmisille.
Onko Jumala kuollut?
Käytännössä Tukkimäen johtopäätös on kuitenkin toinen. Hänen tavoitteenaan ei näytä olevan Jumalan pahuuden osoittaminen. Hänen ajatusleikkinsä tarkoituksena oli ainoastaan osoittaa, että kristillisellä opetuksella ei ole ihmisille mitään annettavaa.
Sen sijaan kirjoittaja pyrkii tekstinsä lopussa julistamaan, että Jumala on kuollut. Tukkimäki liittyy suuriin edeltäjiinsä, kuten kirjailija Albert Camusiin ja ateistifilosofi Friedrich Nietzscheen. Teodikean ongelma osoittaa, että Jumala ei ole edes olemassa. Ei ainakaan missään merkittävässä mielessä, eikä etenkään kristinuskon tarkoittamassa mielessä.
Jumala ei siten oikeasti painanut liipasinta. Hän ei ollut Tukkimäen mielestä edes paikalla – siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole koskaan paikalla. Kirkko on siten tältäkin osin Tukkimäen mielestä väärässä ja lopullisesti neuvoton.
Mutta mitä seuraa Jumalan kuolemasta? Mitä jää ihmisyyteen jäljelle, jos ihmisen tilanne määritellään Tukkimäen tapaan?
Länsimaisen humanismin kriisi
Jos Jumala poistetaan todellisuuden selittämisestä, kuten Tukkimäki toivoo, lopputulos on ehkä vieläkin järkyttävämpi kuin ennen. Kaikki tämä kauheus on ihmisen toteuttamaa ilman syntiä ja ilman lankeemusta.
Kertovatko jatkuvat surmatyöt siis siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hirviö? Tämä näyttäisi olevan Tukkimäen oma johtopäätös. Ihminen ei olekaan evoluution tuottama siisti humanisti, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Sen sijaan ihmiskunta on raakalaisten yhteisö, jossa jokainen tulee toimeen siten, kuin parhaaksi näkee.
Tässä kohtaamme länsimaisen humanismin kriisin. Kun kirkkoa on jo toista sataa vuotta sitten alettu ajaa ulos yhteiskunnasta, ihmisen elämä on pitänyt selittää ilman Raamattua. Silloin ihminen on sitä, mitä näemme hänen olevan. Ja tämä kuva ei ole kaunis.
Tukkimäen huoli on kyllä ymmärrettävä. Hänen laillaan ajattelevat länsimaalaiset ihmiset elävät tilanteessa, jossa heillä ei ole perusteita ymmärtää todellista pahuutta, ihmisen radikaalia vihaa ja ylimielisyyttä. Heille maailman ei pitänyt olla tällainen. Historian ei pitänyt mennä näin. Ongelmissaan meidän aikamme jää siten ilman selityksiä. Ja sitä ilmeisesti Tukkimäen ateistinen ja materialistinen kirjoituskin viime kädessä viestii.
Onko Jumala vain hiljaa?
Ihmiselämän vaikeuden ja ihmiskunnan pahuuden edessä on oikeutettua kysyä, onko Jumala hiljaa. Sitä kysymystä ovat kyselleet ihmiset jo Raamatun aikana, ja tästä on teksteissä lukemattomia esimerkkejä. Raamattu vastaa pahan ongelmaan yksiselitteisesti. Jumala on ollut hiljaa ja jättänyt pahuuden rankaisematta, koska hän haluaa vapahtaa pahat ihmiset, ei vain niitä, jotka ulkokultaisuudessaan kuvittelevat pahuuden olevan ulkopuolellaan.
Paavali kirjoitti juuri tästä sanoessaan, että Jumala on jättänyt “menneen ajan synnit rankaisematta” (Room. 3:25). Jumala ei tullut historian keskelle eikä rankaissut Aadamin jälkeläisiä aina, kun nämä rikkoivat toisiaan ja siten itse elämää vastaan. Näin tehdessään Jumala antautui sille väärinymmärrykselle, että hiljaisuus tulkittaisiin kyvyttömyydeksi. Paavali selittää kuitenkin saman teologisesti: Jumala oli pitkämielinen. Jumala kykenee kyllä ottamaan ihmiskunnan tuomiolle, mutta se merkitsee kaiken loppua.
Teodikean ongelma liittyy Raamatussa siten evankeliumin syvimpään ytimeen. Samainen Paavali kirjoittaa: koska kaikki elävät synnin alla ja ovat sisäisesti sidoksissa pahuuteen, Jumala on antanut oman Poikansa tulla vihan kohteeksi. Kristus alensi itsensä ja antautui kärsimykseen. Hän oli kuuliainen kuolemaan asti (Fil. 2:8). Hän Jumalana asettautui syntisen ihmisen vihan kohteeksi ja otti kantaakseen kaiken sen ahdistuksen, jolla langennut ihmiskunta vihaa Luojaansa. Siksi Jumalan Poika surmattiin ristillä.
Tämän tuskan Jumala tulkitsee uhriksi. Siitä tulee tapa, jolla Jumala itse Pojassaan kantaa synnin seurauksen. Näin Kristuksesta tulee sovitusuhri, joka ratkaisee pahuuden ongelman. Siksi tähän sanomaan sisältyy suurin lohdutus. Se lohdutus kestää myös Kauhajoen ja Jokelan ahdistuksen.
Maailman silmitön pahuus ei jää vaille vastausta. Jumala ei ole hiljaa. Hän on lähtenyt liikkeelle 2000 vuotta sitten Kristuksen tullessa maailmaan. Pahuutensa keskellä vaikeroivalle maailmalle on olemassa vastaus. Se on siinä, että Jumala itse tuli osalliseksi samasta ahdistuksesta. Vaikeiden kriisiemme keskellä me emme siten hae pelkkää ylhäällä istuvaa majesteettista Jumalaa. Sen sijaan me julistamme maan päälle tullutta ja kärsimykseen antautunutta Jumalan Poikaa, Jeesusta Kristusta.
Siksi taivastoivo on todellisuutta hirvittävimpienkin kauheuksien keskellä. Juuri tästä ahdistuksesta Kristus on tullut meitä pelastamaan. Vaikka meidän keskuudessamme tapahtuu järkyttäviä asioita, me emme ole toivottomia. Me emme julista materialistien ja sisäistä kriisiä käyvien humanistien kanssa epätoivoa. Sen sijaan me julistamme synnin, kuoleman ja perkeleen voittajaa, Jeesusta, joka on tullut meille Vapahtajaksi.