Blogi 19.5. – Timo Eskola
Suomen teologisen instituutin perustusten luoja ja kahdeksan järjestön valitsema pääsihteeri Eero Junkkaala kutsui minut STI:n tutkijaksi puhelinsoitolla joulun alla 1991. Instituutti oli toiminut muutaman vuoden Suomen Raamattuopiston tiloissa Pohjoisella rautatienkadulla. STI:n synty oli saanut aikaan myrskyn Helsingissä ja jakoi teologisen tiedekunnan opettajien mieliä. Eero oli vuosikausia median ja kirkkopolitiikan näkyvä hahmo.
Pienestä se alkoi. Aikanaan Eero näytti meille nuoremmalle polvelle sen keittiön nurkan, johon sihteerinä alusta lähtien toiminut Kirsi Sell sai laittaa alle metrin levyisen pöytänsä STI:n toimistoksi. Kirjaston virkaa toimitti yksi huone, jonne Eero ja Kirsi olivat hankkineet niitä harmaita lukupulpetteja, looseja, joista jokunen löytyy vieläkin nykyisen STI:n lukusalista. Juuri ennen minun tuloani STI muutti SLEY:n taloon Lastenkodinkujalle, jossa toistakymmentä huonetta odotti täyttämistä. Alussa kasvu oli nopeata.
Oma tutustumiseni alkoi STI:n työvaliokunnasta, johon osallistuin työntekijäkandidaattina jo 28.1. 1992. Seuraavana päivänä isännöin jatko-opiskelijana STI:n luentoa. Sen jälkeen esittelin helmikuun hallituksen kokouksessa STI:n asemaa suhteessa yliopistoon. Olin toiminut opiskelijatyössä ja koululaisten parissa OPKO:ssa kymmenen vuoden ajan ja henkinen siirtymiseni instituuttiin alkoi tuona keväänä. Otin osaa myös opetukseen lähes viikoittain.
Kun syyslukauden alku koitti, tutkijan työni alkoi instituutissa 1.9. 1992. Väitöskirjatyöni oli juuri tullut päätökseen. Kuukautta myöhemmin väittelin 10.10. kello 10 – kuten monien kuulema kulunut tarinani kertoo – yliopiston päärakennuksen vanhalla puolella. Moni muistaa, että tätä päivämäärää juhlittiin myöhemminkin vuosittain päiväkahvilla muun muassa jäätelön kera. Kuten tiedätte, pienikin syy juhlaan…
Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aikana pääsihteerit ovat vaihtuneet. Leif Nummela hoiti ansiokkaasti tehtäviä Eeron valmistellessa väitöskirjaa. Sen jälkeen Henrik Perret oli vuosikaudet näkyvä hahmo sekä opiskelijoiden sielunhoitajana että kirkkopolitiikan veturina. Ville Auvinen ja Jari Rankinen tekivät molemmat tehokkaan työkauden kehittäen opetusta ja vieden STI:n toimintaa verkkoon. Viestikapula on nyt siirtymässä Santeri Marjokorvelle, joka on Jarin jälkeen jo toinen pääsihteeri, joka itse on aikanaan osallistunut opiskelijana toimintaan. Vanha testamentti puhuu “talossa syntyneistä”. Aikakaudet vaihtuvat, mutta jatkuvuus on varmistettu.
Teologiaa vereslihalla
Olen vasta jälkeen päin ymmärtänyt, miten tärkeässä taitekohdassa tuona syksynä oltiin minun väitellessäni tohtoriksi Uuden testamentin eksegetiikasta. Kuten sanottu, STI oli muutaman vuoden ajan ollut kuuma keskustelunaihe teologisessa tiedekunnassa, ja olin jo opiskelijana leimautunut sen joukkoihin. Osa professoreista toivotti instituutin toki tervetulleeksi, mutta osa toivotti sen dantelaisittain helvetin alimpiin kerroksiin. Kylmä tai kuuma, mutta harva oli haalea.
Minun väitöstilaisuudessani olivat paikalla kaikki keskeiset helsinkiläiset Uuden testamentin professorit ja opettajat, ja jokunen Vanhan testamentin professorikin – sekä STI:n väki ja monta järjestöjohtajaa. Historiallisesti ajatellen oltiin siten herätysliikeväen ja radikalisoituneen tieteen polttavalla rajapinnalla, vaikka itse väitös etenikin akateemisen kohteliaasti. Juhlien jälkeen oli kuitenkin selvää, että minulta odotettiin panosta kaikkein kiivaimpaan keskusteluun niin tieteessä kuin kirkossa. Tämä tarkoitti antautumista jatkuvaan konfliktiin. Nuorella tutkijalla oli siinä opettelemista.
Saamani tehtävä olisi saattanut olla raskas ellen olisi alusta lähtien ollut täysin vakuuttunut siitä, että teologisessa ja hengellisessä mielessä kyse on elämästä ja kuolemasta. Raamattua koskevissa näkemyksissä radikalisoituminen on mennyt niin pitkälle, että enää ei voida puhua pelkästään erilaisista mielipiteistä tai tyytyä keskustelemaan pienistä yksityiskohdista. Monet tutkijat ovat vuosien varrella kyseenalaistaneet lähes jokaisen Apostolisen uskontunnustuksen kohdan. Jo tutkimuskauden ensimmäisistä vuosista lähtien ymmärsin, että kyseisissä aiheissa ei puhuttu vain tieteestä tai lähdekritiikistä. Mielenkiinto ei kohdistunut pelkästään ensimmäisten kristittyjen ajatusmaailmaan. Sen sijaan näkemyksiin vaikuttivat aina myös käsitykset uskosta ja epäuskosta. Niitä kukaan ei voi kiertää. Olen läheltä kohdannut opiskelijoiden tuskan “aloitti Hengessä ja lopetti Helsingissä”. 1990-luvulla se ei ollut vitsi.
Pidetään kynä terävänä
Raamattukeskustelu oli ensimmäisinä vuosina kiivasta. Olen epäilemättä ollut toisinaan melko suorasukainen esittämässäni kritiikissä. Haluan kuitenkin ajatella, että olen toiminut asiallisen keskustelun ehdoin: puheenvuoroissani olen vaatinut perusteita ja akateemisilta vastapelureilta olen edellyttänyt johdonmukaisuutta. Tämäkin voidaan tulkita kärkevyydeksi, mutta juuri niin tiedeyhteisö toimii. Asiat täytyy perustella ja julkisuuteen kirjoittavan ihmisen täytyy seistä ajatustensa takana.
Keskustelun tulee olla läpinäkyvää. Eksegetiikassa jos missä tämä ei ole aina ollut selvää. Monet tutkijat ovat kyllä esittäneet suorastaan dramaattisia väittämiä Raamatusta. Jotkut kiistävät Jeesuksen neitseellisen syntymän, toiset epäilevät hänen ruumiillista ylösnousemustaan. Joku taas väittää, että edes Paavali ei pitänyt Jeesusta Jumalana. Esimerkkejä on paljon. Mutta kun kirjoittajia pyydetään vastaamaan näkemyksistään tai perustelemaan ne, he mieluummin loukkaantuvat kuin antautuvat keskusteluun. Olen ilmeisesti usein onnistunut suututtamaan ihmisiä vain vaatimalla heitä edustamaan niitä näkemyksiä, jotka he ovat itse jo aiemmin ilmaisseet teksteissään.
Siitä huolimatta perusteluja on vaadittava kaikkina aikoina myös aiheiden vaihtuessa. Olipa kyse “joulun sadusta”, luterilaisen teologian “kahdesta korista”, missiologian “voimaannuttamisesta” tai postmodernista kritiikistä “heteronormatiivista patriarkalismia” ja “toksista maskuliinisuutta” vastaan, argumentit on saatava näkyville. Jos tutkija ei ymmärrä, miten syvällisiin aiheisiin hän tarttuu, hän ei ole tehtäviensä tasalla. Harhaoppi on aina harhaoppi, esitti sen kuka tahansa. Tohtoritason ihmisten tulisi ymmärtää se. Siksi olen perännyt keskustelua vaikeistakin aiheista. Yksipuolinen sanelu ei sovi tieteeseen eikä teologiaan. Kaikki perusteet on avattava. Jos tästä asenteesta saa hankalan maineen, hyväksyn sen mielihyvin.
Tosin, kuten olen toisaalla usein sanonut, valistuksen ja positivismin jälkeisessä Euroopassa osa ihmisistä katsoo, että uskonnollisesta ja teologisesta todellisuuden tulkinnasta on siirrytty lopullisesti materialismin ja järjen aikakauteen. Siksi tätäkin peliä pelataan usein yhteen maaliin. Joidenkin kirjoittajien ja siis teologien mielestä uskonnollinen diskurssi tai metafyysinen kieli on ylipäätään väärä tapa käsitellä asioita. Perinteinen raamatullinen teologia ei ole kaikille enää edes vaihtoehto. Siihen ei ole mitään paluuta. Heille kyse on pelkästään siitä, miten perinteinen kristinusko saatellaan kunnialla hautaan.
Tällaisessa tehtävässä STI on toiminut näkemyksensä mukaan aina vaihtuvien aiheiden ja haasteiden edessä. Meidän opettajien mielestä uskonto ja teologia eivät purkaudu psykologiaan tai sosiologiaan. Teologi on kaiken muodollisenkin tutkimuksen ohessa aina tekemisissä Jumalan ilmoituksen kanssa. Siksi opiskelijan täytyy saada kasvaa Jumalan sanan tunnistamiseen – ja oppia julistamaan sitä syntisille. Sitä on teologia.
Kyllä Lenin tiesi
Työtä piti markkinoida opiskelijoille tietenkin monin tavoin, myös iskulauseilla. Yksi alkuvuosien suosituista lauseista oli lainaus (kuulemma) Leniniltä: “Varokaa laihoja pappeja”. Ateistinen ja perinteitä rikkova vallankumous joutui ottamaan kantaa kirkkoon. Johtajat olivat oppineet, että pulskat papit eivät ole ongelma. Nämä ovat kiinnostuneempia vatsastaan kuin totuudesta. Vain laihat papit olivat ateismin kannalta vaarallisia. Ja sellaisia myös STI halusi kouluttaa.
Instituutissa ollaan aina oltu kiinnostuneita totuudesta. Ei vain siitä mekanistisesta tiedeyhteisön hetkellisestä totuudesta, joka analyyttisen filosofian paineesta opetetaan kai vieläkin perin hölmössä muodossa “tosi oikeutettu uskomus” (vaikka hypoteettis-deduktiivinen tieteenfilosofia osoitti tuon epäloogisuudet jo 1980-luvulla). STI on kiinnostunut ihmistä koskevasta totuudesta. Olipa käsitys biologiasta mikä hyvänsä, ihmiskunta on hyvin raadollisella ja väkivaltaisella tavalla syntinen. Jatkuvasti pinnan alla piilevää ahneutta ja petollisuutta ei selitetä psykologialla tai vaikeilla kotioloilla.
Kristillinen evankeliumi on aina tarpeen suhteuttaa ihmiskäsitykseen. Sen tähden se on myös jatkuvasti tarkistettavissa ja sen relevanttisuus koeteltavissa. Pääosa filosofioista floppaa tällä kohden. Suurten näkyjen jälkeen useimmat niistä palaavat naiiviin humanismiin ja alkavat toistella omissa nimissään Jeesuksen Vuorisaarnan ajatuksia. Kaikkien maailman ideologioiden suuri mittari löytyy kuitenkin siitä yksinkertaisesta totuudesta, että ihminen ei tule käskemällä paremmaksi.
Siksi evankeliumille, Kristuksen uhrille, sijaissovitukselle ja syntisten kertakaikkiselle vanhurskauttamiselle ei ole vaihtoehtoja. Mikäli teologia alkaa hakeutua suuntaan, jossa nämä piirteet katoavat, se on väistämättä väärässä. Se ei vastaa enää mihinkään, vaan vain oikeuttaa riiston, hylkäämisen ja petoksen. Varokaa siis laihoja pappeja, jotka pitävät kiinni evankeliumista. Heidän sanansa kirpaisee, mutta tuo ikuisen lohdutuksen.
Mitä eksegetiikka oli silloin ja mitä se on nyt?
Paljon on nikkeliä virrannut Kokemäenjoessa – kuten nykyinen sanonta kuuluu – sitten Pohjoisen rautatienkadun ensimmäisten luentojen. Silloin Domukselta syömään kulkeneesta fuksikurssista saattoi poiketa STI:n luennolle 50-60 opiskelijaa kerralla. Vuositasolla instituutissa kävi noin 90 fuksia. Väkimäärät ovat aaltoilleet, mutta eivät kokonaan hävinneet. Nettiluentoja seuraa nykyäänkin kaikkineen satojen katsojien määrä, ja monet näistä opiskelijoita.
Mikä tilanne sitten oli raamatuntutkimuksessa? Kuten alan professorit ja tutkijat ovat itsekin 1980-lukua kuvanneet, eksegeettien keskuudessa eli vahva käsitys muutoksesta. Moni katsoi olevansa viemässä raamatuntutkimusta Suomessakin uudelle aikakaudelle. Opiskelijoille asti näkyvät piirteet olivat outoja: Raamatun tekstejä pilkottiin, syntyhistoriasta tehtiin vahvoja rekonstruktioita ja perinteinen historiankuva kiistettiin kerta toisensa jälkeen. Arkikielen sanat saivat uusia merkityksiä. Historiallisuus tarkoitti epähistoriallisuutta. Tekstit hajosivat pitkän toimitustyön tuottamiksi “kirjastoiksi”, joista kuviteltiin löytyvän vain eri kerrosten keskenään riiteleviä teologisia painotuksia. Uuden testamentin tekstien yhteys Jeesukseen katkesi. Evankeliumeista tuli pääsiäisen jälkeisen seurakunnan teologisten pyrkimysten ja kirkkopolitiiikan toteuttajia. Paavalilla puolestaan ei nähty juuri mitään yhteyttä Jeesukseen. Opiskelijoiden opillista itsenäisyyttä testattiin jo silloin kyselemällä, kuka vielä uskoo neitseestäsyntymiseen.
Suomalaista kokonaistulkintaa on ohjannut yksi teesi ylitse muiden: Uudesta testamentista ei löydy opillista yhtenäisyyttä. Väitettä on ensimmäisen sukupolven perässä toistanut eksegeetti toisensa jälkeen. Yhä vielä muutaman vuoden takaisessa kokoelmassa Kirkko Raamatun tulkkina kirjoitetaan, että Uuden testamentin sisäinen ristiriitaisuus on tosiasia, joka myös kirkon tulisi ottaa huomioon. “Meidän mielestämme olisi parasta nähdä, että opillinen moninaisuus kristillisissä kirkoissa on seurausta Raamatun itsensä opillisesta moninaisuudesta.” Jos ristiriitoja on nykyään, se johtuu kirjoittajien mukaan vain siitä, että niitä on jo Raamatussa. “On monenlaisia raamatullisia teologioita; yhtä ainoaa oikeaa raamatullista oppia ei sen sijaan ole eikä voikaan olla.”
Paljon on kuitenkin muuttunut kolmessa vuosikymmenessä. Alussa kuvaillut näkymät eivät laajemmassa mielessä ole enää täysin ajankohtaisia. Uusien näkymien taustalta löytyy kaksi vaikutusvoimaista tekijää. Ensin muuttui aikahistoriallinen kuva Uuden testamentin maailmasta, ja kohta tämän jälkeen historiallis-kriittisen paradigman romahdus 1900-luvun lopulla siivitti uusia avauksia. Monet nuoret tutkijat irtautuivat sekä vanhentuneesta Jeesus-tutkimuksesta että positivistisesta reduktionismista. Raamatun tutkimisen lähteinä ovat jälleen Uuden testamentin tekstit – ei mikään torso, rationalistisesti rekonstruoitu kriittinen metateksti näiden takana. Tieteen tehtävänä on katsoa, mitä olemassa olevien tekstien kirjoittajat uskoivat. Näin syntyy uudistettu kuva sekä Jeesuksesta että apostolien uskosta.
Muutos on tietenkin etupäässä tapahtunut ulkomailla, kansainvälisessä tutkimuksessa. Suomessa sitä on peilannut lähinnä STI:n opettajakunta, josta monet ovat toki työssä Åbo Akademissa tai Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Oikeastaan kaikki (Uuden testamentin) eksegetiikan alat ovat muuttuneet: metodit, aikahistorian tutkimus, Jeesus-tutkimus, Paavalin teologian selittäminen ja Uuden testamentin teologian tarkastelu.
Voidaankin sanoa, että teologit elävät tällä hetkellä erityisen kiinnostavaa aikaa. Jos vielä 1990-luvulla teologian opiskelu koettiin kiusalliseksi monien eksegeettien sanelupolitiikan edessä, nyt lähes kaikki on toisin. Tenttikirjojen sisältö ei ehkä ole Helsingissä paljon muuttunut, mutta kansainvälinen eksegetiikan kenttä on kuitenkin aivan toinen. Perehtyminen 2000-luvun eksegetiikkaan on teologille jännittävä ja hedelmällinen tehtävä.
Nykyään Jeesuksen sanoma on nostettu esiin monipuolisena ja päämäärätietoisena. Historian Jeesus on siten tehnyt näyttävän paluun. Jeesuksen ja Paavalin välinen suhde alkaa puolestaan aueta rikkaalla tavalla, kun se nähdään toisen temppelin ajan juutalaisen kriisin teologian ja restauraation odotuksen valossa. Kaiken lisäksi tutkijat ovat hylänneet Bultmannin ja kirjoittavat pitkiä ja hyvin jäsentyneitä Uuden testamentin teologioita. Kansainvälisessä keskustelussa kukaan ei enää pidä tällaista outona.
Toisenlaista eksegetiikkaa
Monia yliopiston opettajia ärsytti aivan erityisesti STI:n alkuaikojen iskulause “toisenlaista eksegetiikkaa”. Moni kulutti paljon paperia osoittaakseen, että yliopistolla on vain yhdenlaista eksegetiikkaa – eikä mikään muu ole tieteellistä (kaikkein vähiten STI:n puuhailu). Vähitellen suuri metodimurros osoitti nuo taisteluasetelmat turhiksi. Nykyään tajutaan, että kuvitelma yhdestä historiantulkinnan menetelmästä on tieteellisesti epätarkka, sillä profaanin historiantutkimuksen metodiikka tuntee ainakin kahdeksan kilpailevaa teoriaa – ja uusia tuotetaan lähes vuosittain. Itse asiassa ns. historiallis-kriittinen metodi ei ole koskaan edes ollut yksi jäsentynyt historiantutkimuksen menetelmä.
Nykyään olemme kaiketi jo aivan toisessa laidassa. Mitään muuta ei monien mielestä olekaan kuin erilaisuutta. Nykyään tutkitaan toiseutta ja marginaalia. Siinä kuvassa 1900-luvun eksegetiikka edustaa väkivaltaista patriarkalistista historismia. Sic transit gloria mundi. 1990-luvulla eksegeetit johtivat ja ohjasivat julkista keskustelua. Nykyään somevaltaisessa kilpahuudossa äänenjohtajina toimivat ne, joiden huolena on sukupuolen moninaisuus, promiskuiteetti ja patriarkaatin kumoaminen. Uudella teologipolvella tulee olemaan uudet haasteet.
Pieni muistelu nostaa mieliin, että raamattukiistaa on käyty vereslihalla vuosikymmenet. Vaikka meidän aikanamme aihepiirit ovat vaihtuneet ja postmodernismin agenda identiteettipolitiikan ohjaamana sanelee nykyään keskustelunaiheet myös kirkossa, tiettyjä samankaltaisia piirteitä voidaan havaita. Kiivaus, jolla Raamatun tekstiä ja perinteistä raamattukäsitystä vastaan noustaan, on yhä ankara. Raamatun sisällössä, Jeesuksen opetuksessa ja Paavalin teologiassa on jotain sellaista, joka saa luonnollisen ihmisen takajaloilleen. Siksi teologinen instituutti seurakuntatiedekuntana on todellinen vaihtoehto kirkon parhaaksi.