Jokainen ihminen on syntyään homo – nimittäin homo sapiens. Sehän on ihmisen tieteellinen, latinankielinen nimi – viisas ihminen. Ihmisyyttä leimaa siis viisaus – tai ainakin pitäisi leimata. Ihmisyyteen kuuluu tiedonjano, ympärillä olevan maailman tutkiminen, uuden löytäminen ja ymmärtäminen. Tutkimusmatkoja on tehty ja tehdään ihmismielen syvimpiin sopukoihin, pienimpien hiukkasten rakenteisiin sekä kaukaisiin maihin ja avaruuden ääriin. Ihmistä häiritsee sellainen, mitä ei tunneta ja voida järkevästi ja loogisesti selittää. Yliluonnollista ei ole, on vain asioita, joita ei vielä ole tarpeeksi tutkittu ja joita ei sen tähden vielä ymmärretä.
Tiedon tavoittelu ei kuitenkaan aina johda pelkästään hyvään, sillä ihmistä vaivaa jo ensimmäisiltä esivanhemmilta peritty hybris, ylimielisyys ja ylpeys, halu olla niin kuin Jumala. Ihminen haluaa tietää ja ymmärtää voidakseen hallita kaikkea. Tiedon lisääntymisestä todistava historia on samalla valtataistelujen ja veristen sotien historiaa. Tietoa ei aina ole käytetty auttamiseen vaan liian usein alistamiseen ja tuhoamiseen. Ihmiskunnan tieto ja ymmärrys kyllä lisääntyvät, kirjoja kirjoitetaan ja avaruus valloitetaan, atomit halkaistaan ja sairaudet voitetaan, mutta miten käy oikean viisauden? ”Herran pelko on viisauden alku, Pyhän tunteminen on ymmärryksen perusta”, kirjoittaa Vanhan testamentin viisauden opettaja (Sananl. 9:10)
On sanottu, että ihminen ei ole ainoastaan homo sapiens vaan myös homo religiosus, uskonnollinen ihminen. Ihmisyyteen kuuluu tarve uskoa ja turvautua johonkin itseä suurempaan, kutsutaan sitä sitten jumalaksi tai kohtaloksi tai joksikin muuksi. Ihminen etsii elämälleen merkitystä ja sydämelleen tyydytystä. Harva on tyytyväinen siihen, että olisimme vain ”sattuman sikiöitä ja kehityksen keskosia”, kuten Jouni Kotkavuori riimitteli runsaat kolmekymmentä vuotta sitten. Sitä paitsi, jos olisimme sellaisia, niin ”mitä ja miksi me niin kovasti kaivataan”, hän jatkoi.
Kun hybriksen vallassa oleva homo sapiens on samalla homo religiosus, on seurauksena leegio uskontoja ja jumalia. Ihminen haluaa ja luo itselleen sellaisen jumalan, jonka voi täysin ymmärtää, jota voi hallita ja jonka voi sopivan tilanteen tullen kutsua apuun ja sitten taas unohtaa. Ylpeä ihminen ei suostu Jumalan palvelijaksi, vaan jumalan täytyy palvella häntä. ”Minun jumalani” lienee länsimaissa yleisin jumalan nimi, ja sellaisia jumalia lienee suurin piirtein yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Raamatussa itsensä ilmoittava Jumala ei tunnu sopivan viisaalle ihmiselle. Raamatun Jumala kun ei suostu ihmisen hallittavaksi. Sitä paitsi hänen vanhanaikaisia ja syrjiviä kannanottojaan joutuu suvaitsevaisuuden nimissä häpeämään ja pyytelemään anteeksi.
Miksiköhän Jeesus sanoo Jumalan valtakunnan kuuluvan lasten kaltaisille ja miksiköhän hän ylistää Jumalaa siitä, että tämä on salannut taivaan valtakunnan järkeviltä ja viisailta ja ilmoittanut sen lapsenmielisille?
Ville Auvinen
teksti julkaistu Kotimaa-lehden kolumnina 24.7.2014