Yhteistoiminta-asiakirja

Teologinen yhteistoiminta-asiakirja

Laadittu Suomen teologisen instituutin perustamista
edeltäneen oppikeskustelujen sarjan tuloksella 1985-87.

 

Johdanto

Jumalan sulasta armosta ja hyvästä johdatuksesta olemme saaneet käydä keskusteluja luterilaisen kirkkomme herätysliikkeitten välillä eri aikoina ja eri tilanteissa syntyneistä uskonopillisista kysymyksistä, jotka ovat osoittautuneet vaikeiksi ja aiheuttaneet hajaannusta. Olemme vakuuttuneita siitä. että nämä kysymykset ovat kukin aikanaan tulleet esiin totuuden tähden ja Jumalan sanan julistamiseksi puhtaasti ja elävästi. Mutta inhimillisten rajoitusten ja historiallisten perinteiden sekä osaksi myös ulkopuolelta tulleiden teologisten ajattelutapojen vaikutuksesta ristiriidat ovat kärjistyneet, eikä ole löydetty oikeita kysymyksenasetteluja niiden selvittämiseksi.

Olemme tietoisia siitä, ettei kenelläkään meistä ole nytkään hallinnassaan keinoja, joilla kyseiset keskeneräisiksi jääneet uskonopilliset kysymykset voitaisiin ohittaa. Myöntäen näiden kysymysten tärkeyden ja vaikeuden olemme tulleet yhteen ja etsineet niihin selvyyttä. Emme ehkä vieläkään osaa täysin yhtyä toistemme käyttämiin yksittäisiin opillisiin ilmauksiin, joten tarvitsemme aikaa ja yhteistä työskentelyä selvittääksemme, mitä kukin sanoillaan tarkoittaa. Suurella yksimielisyydellä tunnustamme evankelisluterilaisen kirkkomme tunnustuksen olevan oikea ja aitoperäinen pohja näiden kysymysten selvittämiseksi, koska tunnustus yhä tarjoaa meille puhtaan Raamatun opin. Siksi ilmaisemme varauksetta pysyvämme Pyhän Raamatun jumalallisessa ilmoituksen sanassa ja kirkkomme tunnustuksessa.

Joudumme nöyrästi ja ihmetellen tunnustamaan, että monet tekijät kirkkomme viime vuosien kehityksessä ovat paljastaneet meille perustavan yhteenkuuluvuutemme ja kutsuneet meitä yhdessä kantamaan vastuuta kirkostamme ja sen julistuksesta. Olemme tähän mennessä ensisijaisesti keskittyneet vain eräisiin erimielisyyttä aiheuttaneisiin ja erityisen ajankohtaisiin kysymyksiin ja pyrkineet ymmärtämään toistemme erilaisia sanontoja. Siksi tähänastiset tulokset eivät pyrikään olemaan alaltaan ja sisällöltään kattavia vaan ilmaisemaan tietyillä keskeisillä alueilla saavutetun yksimielisyyden. Pidämme välttämättömänä, että jatkamme teologista työskentelyä yhteisen toimintanäkemyksen hyväksi.

Käydyissä keskusteluissa olemme nähneet olevamme tulevaisuutta ajatellen vakavassa ja lupaavassa rakennustyössä ja voineet yhdessä kilvoitella sen uskon puolesta, joka kertakaikkisesti on pyhille annettu.

Turvataksemme, ylläpitääksemme ja innoittaaksemme yhteistoimintaamme teologisessa työskentelyssä ja koulutuksessa esitämme seuraavat perustavat näkökohdat.

 

Raamattu

Raamattu on Jumalan sanallinen ilmoitus ihmiskunnalle. Se on kokonaan jumalallinen ja kokonaan inhimillinen kuten Jeesus Kristus, ihmiseksi tullut Jumala, Pyhän Raamatun Kuningas ja Herra.

Jumalallisena Raamattu on Pyhän Hengen innoittama. Pyhä Henki on ohjannut myös Raamatun kirjoitusten muodostumisen kokoelmaksi (kaanoniksi). Siinä on kaikki se, minkä Jumala on halunnut ilmoittaa itsestään ja ihmisen pelastumisesta. Se kertoo Jumalan teoista, ja siinä puhuu itse Jumala. Sellaisena Raamattu on luonteeltaan yliluonnollinen ja ihmeenomainen, eikä sitä voi selittää pelkästään inhimillisellä järjellä. Varsinaisesti se avautuu vain uskosta käsin Pyhän Hengen avulla.
Raamatun inhimillisyys merkitsee, että Jumala suorittaa pelastustekonsa inhimillisessä historiassa ja antaa ilmoituksensa inhimillisellä kielellä. Raamatussa näkyvät sen kirjoittajien persoonallisuus ja kirjoittamisajan historiallinen tilanne. Siksi Raamattua voi ja tulee tutkia tieteellisin menetelmin. On hyvä olla perillä tekstejä edeltäneistä, joskus hyvinkin pitkistä suullisen ja kirjallisen perinteen vaiheista, kirjoittajien käyttämistä lähteistä, tekstien alkuperäisestä käyttötarkoituksesta ja syntytaustasta.

Jumalallista ja inhimillistä ei voi Raamatussa niin kuin ei Jeesuksessa Kristuksessakaan irrottaa toisistaan. Raamatun jumalallisuuden ja inhimillisyyden oikeaan ymmärtämiseen jää jännitys. Se on historiallisissa ja inhimillisissä muodoissaan Jumalan ikuinen ja erehtymätön sana. Jumalan puhe ja toiminta sekä ihmisten suorittama kirjoittaminen ja tallentaminen ovat Raamatussa yhdistyneet ainutlaatuisella tavalla. Jumalan sanalla Raamattu on selkeä ja yksinkertainen, mutta samalla siinä on sellaista, mitä emme ymmärrä.

Jeesus Kristus on Raamatun keskus. Hän sitoo Vanhan ja Uuden testamentin toisiinsa. Vanha testamentti on ymmärrettävä hänestä käsin, ja hän tekee koko Raamatun yhtenäiseksi. Tästä keskuksesta käsin ymmärrettynä Raamatun moninainen sisältö jäsentyy mielekkäästi kokonaisuudeksi. Raamattunäkemyksen on noustava Raamatusta itsestään. On tärkeää pitää erillään Raamatun auktoriteetti Jumalan sanana ja meidän raamatunselityksemme. Jälkimmäiselle ei saa vaatia ehdotonta arvovaltaa. Raamatun perustava selittämisen näkökulma on laki ja evankeliumi ja niiden oikea yh-teenkuuluvuus ja ero, kuten luterilainen tunnustus sanoo.

Raamattu ei ole luonteeltaan vain tiedonanto vaan ennen kaikkea armonväline, joka välittää pelastuksen. Kristillisessä kirkossa Raamattu yksin on opin, julistuksen, uskon ja elämän ehdoton perusta ja ohje.

 

Ihmisen tahdon vapaus ja sidonnaisuus pelastuksessa ja julistuksessa

Kysymys ihmisen tahdon vapaudesta ja sidonnaisuudesta koskee ihmiskäsitystä ja pelastusoppia, ja sillä on suuri merkitys julistuksessa ja sielunhoidossa.

Ihmiskäsityksessä ovat lähtökohtana Jumalan luomistyö, ihmisen alkutila ja lankeemus. Kun niiden pohjalta tutkitaan kyseistä ongelmaa, on tarkastelutapa rajatusti uskonopillinen ja teologinen. Sen vuoksi filosofinen kysymys determinismistä ja tahdonvapaudesta sekä ihmistieteiden esittämät ihmisen sidonnaissuhteet ovat eri tasolla. Tosin näihin voidaan kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta ottaa kantaa.

Alkutilassa ihminen oli Jumalan tahdon ja hänen sanansa alainen. Koska ihminen oli Jumalan luomana täydellinen ja eli hengellistä elämää Jumalan yhteydessä, hän saattoi rakastaa Jumalaa ja tehdä hänen tahtonsa mukaan hallintasuhteessa kaikkeen luotuun. Lankeemuksen seurauksena ihminen menetti täysin hengellisen elämänsä. Hän tosin tuntee lain vaatimuksen. Sen mukaan on rakastettava Jumalaa ja lähimmäistä. Mutta ihmisellä ei ole tähän todellista kykyä, vaan hän vihaa elävää Jumalaa ja hänen lakiansa sekä rakastaa viime kädessä itseään. Jumala-suhteessa ihminen oli alkutilassa vapaa rakastamaan Jumalan tahdon mukaisesti. Mutta lankeemuksen seurauksena ihmisen kaikki sielunkyvyt ja niiden sisältö ja suuntautuneisuus ovat täysin turmeltuneet ja vääristyneet. Suhteessa Jumalaan ihminen ei voi tiedostaa, tuntea, kokea, motivoitua eikä tahtoa oikein eikä hyvin eikä Jumalan tahdon mukaisesti, vaan päinvastoin kaikki tämä tapahtuu väärin, pahasti ja Jumalaa vastaan ja perkelettä palvellen.

Ihmisellä on lankeemuksen jälkeenkin suhteessa luomakuntaan hallintavalta sekä kyky toimia siinä järkensä ja omantuntonsa pohjalta. Mutta Jumala-suhteen katkeamisen ja epäjumalanpalveluksen vuoksi hän käyttää tätäkin asemaansa väärin. Jumalan laki kuitenkin puhuttelee ihmistä luotuna ja vetoaa hänen järkeensä, tahtoonsa ja omaantuntoonsa. Yhteiskunnassa tämä mahdollistaa järjestetyn yhteisön elämän. Jumala-suhteessa lain puhuttelun tarkoituksena on osoittaa ihmiselle kokemuksellisesti hänen sidonnaisuutensa ja erityisesti hänen tahtonsa taipumattomuus hyvään ja taipuneisuus pahaan.

Näin ihmisen pelastuminen jää kokonaan ja yksinomaan Jumalan teoksi. Sen Jumala toteuttaa saarnauttamalla evankeliumia Kristuksesta ja hänen sijaiskuuliaisuudestaan ja sijaiskärsimyksestään.

Pelastuksen osallisuuteen pääseminen ankkuroituu Jumalan armonvalintaan. Valinta osoittaa pelastuksen täydellisen riippuvuuden Jumalasta ja hänen armostaan ja ihmisen täydellisen ansiottomuuden, kelvottomuuden ja kykenemättömyyden pelastukseen. Pelastus on perustaansa ja välineitään myöten Jumalan ilmainen lahja. Miksi kaikki eivät pelastu, on Jumalan salaisuus, jota ihminen ei saa eikä voikaan tietää. Jumala ei kuitenkaan ole ennakolta määrännyt ketään ikuiseen kadotukseen, vaan sinne joutuminen on ihmisen oma syy. Tämän vastuun on julistuksessa tultava selkeästi esille. Siksi ihmisiä on Raamatun mukaisesti julistuksessa kehotettava mielenmuutokseen.

Pelastus tulee ihmisen ulottuville armonvälineissä. Armonvälineiden vaikutuspiirissä oleminen on ihmisen vastuulla. Koska Jumala ei toimi välittömästi vaan armonvälineillä, on Jumalalla armokutsun ja vaikutuksen vastustaminen ihmiselle mahdollista. Siksi kristillisessä julistuksessa tulee vedota kuulijoihin niin. että nämä käyttävät armonvälineitä.

Uskossa saatava pelastus ja uusi elämä ovat kokonaan Jumalan lahja. Tämän lahjan vaikutuksesta ihminen syntyy uudesti, ja nyt hänen elämässään vaikuttavat Kristus ja Pyhä Henki. Uudestisyntyminen koskee myös hänen tahtoaan, joten siihen voidaan myönteisessä mielessä vedota. Kuitenkin uskovan elämässä myös vanha ihminen on todellinen, ja uuden ja vanhan ihmisen välinen taistelu on jatkuvaa. Siksi uskovaa tulee ennen kaikkea kehottaa liittymään yhä läheisemmin Kristukseen ja torjumaan vanhan ihmisen pyrkimykset. Uuden ihmisen motiivina ja voimana ovat armo ja evankeliumi ja tavoitteena Jumalan tahdon noudattaminen iloisin ja vapain sydämin.

Ihmisen tahdon asema pelastuksessa ja julistuksessa on siis yksi kristillisen uskon monista paradokseista, eikä siihen sisältyvää jännitettä saa laukaista selittämällä jompikumpi vastakohdista pois. Ihmisen vastuuta ja Jumalan yksinvaikuttavuutta pelastuksessa on molempia edellä mainituista näkökulmista korostettava ”sataprosenttisesti”. Kysymys on teoreettinen ongelma niin dogmatiikassa kuin homiletiikassa, ja siihen täytyy olla myös teoreettinen vastaus, joka on juuri asian paradoksaalisuus. Julistuksessa tätä paradoksia ei pidä käsitellä ongelmana, vaan sitä pitää julistaa sellaisenaan, sillä se ratkeaa paradoksaalisuudestaan huolimatta käytännössä, kun lakia ja evankeliumia julistetaan ja kun ne otetaan uskoen vastaan Pyhä Henki vaikuttaa sanassa ja tuo tämän ihmisen sydämeen. Kristillisen uskon paradoksit toimivat käytännössä.

 

Vanhurskauttamisen perusteet ja ajankohtaiset ongelmat

Vanhurskauttaminen on UT:n koko sanoman ymmärtämisen avain. Jeesus Kristus on Raamatun Herra ja Kuningas, ja hänen tuomansa pelastus sen ydin ja tähti. Tämän vuoksi vanhurskauttaminen edellyttää oppia Kristuksesta ja oppia Raamatusta, ja vastaavasti oppi Raamatusta ja oppi Kristuksesta perustelevat vanhurskauttamisen. Näin ymmärrettynä vanhurskauttamisoppi on Raamatun keskus. Tältä pohjalta tehtävämme on kaikin voimin julistaa oppia armosta ja jumalattoman vanhurskauttamisesta yksin Kristuksen tähden yksin uskon kautta.

Puhdas opetus vanhurskauttamisesta auttaa meitä myös tunnistamaan yleisuskonnollisen asenteen, joka tällä hetkellä harhauttaa kirkkomme julistusta. Tämän mukaan ihmiset johdetaan siihen luuloon, että heidän luontainen uskonnollisuutensa on sama asia kuin vanhurskauttava usko ja elämä Kristuksessa. Tällöin rakennetaan sen edellytyksen varaan, että ihminen on luonnollisessa tilassansa otollinen Jumalalle eikä mitään heräämistä, henkilökohtaista uskoontuloa eikä evankeliumin vastanottamista tarvita. Hylkäämme tämän käsityksen, koska se tuhoaa perustavan opin synnistä ja vanhurskaudesta eli laista ja evankeliumista.

Evankeliumin vastaanottaminen edellyttää Jumalan lain hengellistä työtä ihmisessä. Jokainen ihminen tuntee luomisen perusteella jossakin määrin Jumalan lain ja kokee tästä syyllisyyttä ja ahdistusta. Mutta ilman konkreettista ja ehdotonta Jumalan pyhän lain julistusta tämä lain vieras työ ei saavuta perimmäistä tarkoitustaan, ihmisen saattamista Kristuksen luo. Hylkäämme käsityksen, jonka mukaan lain toiminta elämässä tekisi lain tarpeettomaksi julistuksessa. Päinvastoin korostamme, että juuri saarnassa laki on erotettava evankeliumista ja näin tyhjennettävä jokainen ihminen yrityksistä kelvata Jumalan edessä ilman Kristuksen vanhurskautta.

Vastaavasti evankeliumiin ei tule sekoittaa mitään vaatimusta tai ihmisiltä edellytettävää suoritusta. Evankeliumissa jaetaan ilmaiseksi ja ilman ehtoja Jumalan armoa ja pelastuksen lahjaa. Jokainen ihminen on ainoastaan armon kohde ja kutsuttu lahjan vastaanottajaksi.

Jeesus Kristus, Jumala ja ihminen, on ristinkuolemallaan ja pyhän verensä vuodattamisella sovittanut täydellisesti kaikkien ihmisten synnit. Isänsä tahdon mukaisella elämällä ja kärsimyksellä hän on täyttänyt lain ja ottanut päälleen koko ihmissuvun sijasta Jumalan vihan. Olemme vanhurskaita Jumalan edessä vain sen perusteella, että Kristuksen täydellinen ja vieras vanhurskaus luetaan meidän hyväksemme.

Kristuksen ylösnousemuksessa Jumala julisti Kristuksen vapaaksi koko ihmiskunnan synneistä ja näin vahvisti sovituksen täydellisyyden, lunastuksen lopullisuuden, vanhurskauden kelpaavuuden ja riittävyyden sekä tältä pohjalta syntien anteeksi saamisen todellisuuden.

Näin kaikki vanhurskauttaminen on Kristuksen jo hankkiman täydellisen ja yleisen vanhurskauden saamista ja siihen pukeutumista. Myös meidän vastaanottamanamme ja meissä olevana se on pysyvästi vierasta vanhurskautta.

Koska Kristus oli ainoa ihminen, jolla ei itsellään ollut mitään sovitettavaa Jumalan edessä, hän yksin voi olla kaikkien ihmisten sijainen Jumalan edessä. Hän oli viimeinen Aadam, joka tuli taivaasta ja kykeni pelastajantyössään edustamaan langenneen ensimmäisen Aadamin kaikkia lapsia. Siksi hänen vanhurskautensa on kokonaisuudessaan tarkoitettu lahjaksi langenneelle ihmiselle. Tätä vanhurskauttaan Kristus itse jakaa sanassaan ja sakramenteissa ja ilmoittaa tahtovansa, että jokainen ottaisi tämän lahjan vastaan.

Kristuksesta ja hänen vieraasta lahjavanhurskaudestaan voidaan tulla osalliseksi vain uskon välityksellä. Uskon kautta vanhurskaaksi tuleminen on syvimmiltään samaa kuin Kristuksen vanhurskauden soveltaminen meihin. Kun ihmisessä syntyy Pyhän Hengen vaikutuksesta sanan ja sakramenttien kautta pelastava usko, hän pääsee Jumalan vihan alaisuudesta armon alaiseksi ja hänet siirretään pimeyden valtakunnasta Kristuksen armovaltakuntaan, hengellisestä kuolemasta hengelliseen elämään. Usko ei siis lisää mitään Kristuksen vanhurskauteen, vaan ihminen tulee uskon välityksellä osalliseksi hänelle jo lahjoitetusta ja häntä odottavasta vanhurskaudesta.

Koska Kristus on vanhurskauttaan lahjaksi jakaen itse läsnä sanassa ja sakramenteissa, hän on myös läsnä vanhurskauttavassa uskossa. Kristuksen vieraan vanhurskauden myötä ihmisen olemukseen tulee jotakin uutta. Häneen syntyy uusi ihminen, ja hän saa uskossa elää yhdistyneenä Kristuksen vanhurskauteen ja pyhyyteen. Vanha ihminen ei kuitenkaan tämän elämän aikana häviä, vaan uusi ihminen joutuu käymään jatkuvaa taistelua sen määräysvallan kukistamiseksi. Uskova on näin maallisen elämänsä loppuun asti samalla kertaa vanhurskas ja syntinen. Samoin uskovan ei tule pelastusvarmuutta kysyessään katsoa itseensä eikä yleensä lainkaan ryhtyä kokemuksen pohjalla arvioimaan muuttumisensa astetta. Sitä vastoin hänen tulee katsoa Kristukseen ja jatkuvasti uskossa ottaa vastaan hänen lahjavanhurskautensa. Se uusi mitä uskova löytää, on yksin Kristus. Kaikki olemuksellinen muuttuminen ihmisessä on mahdollista vain sen perusteella, että Kristus yhdistää uskovan itseensä ja elää hänessä.

Uskova tarvitsee jatkuvasti koko elämänsä ajan Kristuksen vanhurskautta uskon kautta. Vain Kristuksen lahjavanhurskaus uskossa omistettuna antaa ihmiselle hänen oman syntiviheliäisyytensä keskellä pelastusvarmuuden ja ilon. Hylkäämme sellaisen opetuksen pyhityksestä, jonka mukaan uskonvanhurskaudesta tulee uskovan elämässä jossakin mielessä ohitettu vaihe. Kristuksen vanhurskauden myötä meille lahjoitetaan myös Pyhä Henki, joka vaikuttaa ja tekee työtään ihmisessä niin kauan kuin hän pysyy uskon kautta elämänyhteydessä Kristukseen. Pyhitys on näin vanhurskauden hedelmä meissä, ei jokin erillinen lisälahja Kristuksen lahjavanhurskauden jälkeen. Valmista pelastusta ei meissä vanhurskauttamisessa eikä pyhityksessä millään tavoin täydennetä. Sen jälkeen kun Jumala on uskonvanhurskauden myötä paljastanut meille Isän?kasvonsa ja sulkenut tuhlaajalapsen syliinsä, hän tekee meistä vanhurskauttamisen luonnollisena seurauksena koko Pyhän Kolmiykseyden asuinsijan ja temppelin.

Tähän pyhitykseen laajassa merkityksessä liittyy myös pyhitys suppeassa merkityksessä eli tekojen vanhurskaus ja eettinen uudistuminen. Uskova tarvitsee tässä elämässä vanhan ihmisen tähden lakia ja kehotusta elää Kristuksen esimerkin mukaan. Uskova kilvoittelee elämän vanhurskauden alueella, koska Kristuksen lahja hänessä vaikuttaa. Pyhä Henki kirjoittaa hänelle lain käskyt sydämeen, koska hän on sen Kristuksen vanhurskaudella ja pyhyydellä pyhittänyt. Pyhä Henki jakaa seurakunnalle armolahjoja. Näitä tarvitaan seurakunnan rakentamiseksi.

 

Sakramentit ja usko sekä kysymys virasta

Sakramenttien, erityisesti kasteen tulee olla keskeisessä asemassa julistuksessamme ja opetuksessamme, koska niillä on keskeinen asema sekä UT:ssa että kirkkomme tunnustuksessa ja koska asiassa vallitsee suuri sekaannus, hämäryys ja väärä opetus ja käytäntö.

Opetus sakramenteista on liitettävä kristillisen opin kokonaisuuteen: Jumalan pelastussuunnitelman, Kristuksen koko maailmaa koskevan sovituksen ja Pyhän Hengen uskoa synnyttävän ja vahvistavan työn yhteyteen.

Sakramentit ovat Raamatun ja tunnustuksen mukaisesti armonvälineitä, jotka lahjoittavat syntiselle ihmiselle Kristuksen hankkiman täydellisen pelastuksen, ja sen ihminen saa ottaa ilmaiseksi uskossa vastaan.

Sakramentit luovat ja vahvistavat uskoa, mutta ne jäävät hyödyttömiksi, ellei niiden lahjaa oteta uskossa vastaan. Joka ei siis usko eikä käytä sitä lahjaa, jonka on kasteessa saanut, on hengellisesti kuollut kasteestaan huolimatta. Kaste kuitenkin Jumalan tekona pysyy voimassa, vaikka ihminen ei uskoisikaan. Tullakseen autuaaksi ihmisen tulee kääntyä kuolleesta tilastaan pelastuksen lahjan omistamiseen.

Kasteen yhteydessä on opetettava kristillisen kasvatuksen välttämättömyyttä, jotta kastettu voisi kasvaa armossa.

Ehtoollisen yhteydessä pidämme esillä myös itsensä koettelemista, kuitenkin niin, että jokainen Kristusta ja anteeksiantamusta tarvitseva saa tietää ehtoollisen olevan juuri häntä varten.

Kasteessa ja ehtoollisessa anteeksiantamuksen lahja liittyy näkyvään aineeseen, mutta niiden ohella tulee opettaa myös rippiä ja kehottaa ihmisiä käyttämään sitä.

Pyhän Hengen saamisesta ja uudestisyntymisestä opetamme, että kaste ja usko kuuluvat yhteen: Jumala antaa Pyhän Hengen ja uudestisynnyttää ihmisen kasteen ja evankeliumin sanan kautta lahjoittaen uskon Vapahtajaan. Kun siis kristityltä kysytään, onko hän uudestisyntynyt tai saanut Pyhän Hengen tai kastettu Pyhällä Hengellä, hän voi vastata rohkeasti: Olen, sillä minut on kastettu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja minä uskon Jeesukseen Kristukseen syntieni sovittajana ja anteeksiantajana.

Kristillisen seurakunnan varsinaiset tuntomerkit ovat puhdas Jumalan sanan saarna ja Kristuksen asetuksen mukainen sakramenttien hoito. Nämä on annettu seurakunnan huostaan. Kaikilla Kristukseen uskovilla on yleinen, hengellinen pappeus ja kutsu toimia evankeliumin todistajina. Seurakunnassa tapahtuvaa julkista saarnaamista, sakramenttien toimittamista ja hengellistä hallintaa varten Kristus on asettanut paimenviran. Tämä virka kuuluu niille, jotka seurakunta Jumalan käskyn perusteella on siihen valinnut ja erottanut. Virkaa koskevat määräykset on etsittävä yksin Jumalan sanasta ja perusteltava sillä. Tästä syystä paimenen virka kuuluu miehelle. Samoin pidämme perusteltuna, että teologisen koulutuksen saaneille naisille on oma virka, jossa he voivat toteuttaa kutsumustaan. Seurakunnassa on lisäksi virkoja, jotka soveltuvat sekä miehille että naisille. Tällainen on mm. lähetystyöntekijän tehtävä.

 

Kristuksen paluu ja lopullinen täyttymys

Raamatun ilmoittama pelastushistoria koostuu Jumalan suurista teoista, jotka ovat tapahtuneet ihmiskunnan todellisessa historiassa. Niiden tähtäyspiste luomisen ja syntiinlankeemuksen jälkeen on ihmisen pelastus. Samoin kuin pelastushistorian huippu ja keskus, Jeesuksen Kristuksen ristinkuolema ja ylösnousemus, ovat tapahtuneet tämän maan päällä ja todellisessa historiassa, samoin tulee toteutumaan Raamatun ilmoittama pelastushistorian lopullinen täyttymys.

Profeetallisen sanansa mukaisesti Jumala on täyttävä lupauksensa viimeistä piirtoa myöten. Tämä sana ei kuitenkaan ohjaa meitä yksityiskohtaiseen aika- ja tapahtumalaskelmien laatimiseen. Sen sijaan meidän tulee Jeesuksen sanojen mukaan valvoa ja arvioida aikain merkkejä ymmärtääksemme ja ottaaksemme vastaan turvallisin ja rohkein mielin Jumalan teot historian lopullisessa täyttymisessä.

Pitäydymme Raamatun selvän sanan perusteella oppiin Jeesuksen Kristuksen toisesta tulemuksesta ja uskomme, että se on osa Jumalan suunnittelemaa pelastushistoriaa ja tapahtuu armotalouden puitteissa. Odottaessamme Kristuksen paluuta pyrimme siihen, että pelastuksen evankeliumi tulisi saarnatuksi kaikessa maailmassa. Kun evankeliumi on saarnattu todistukseksi kaikille kansoille, sitten tulee loppu.

Kristillinen seurakunta on kautta aikojen ymmärtänyt itsensä Kristuksessa tapahtuneiden lupausten täyttymisen tähden varsinaiseksi Jumalan kansaksi, tosi Israeliksi. Tämä ei kuitenkaan kumoa Jumalan omaisuuskansan, Israelin asemaa, vaan valittuna kansana se on Jumalan kansan kokonaisuuden yhteydessä kokeva lopputapahtumissa sitä koskevien Jumalan erityisten lupausten täyttymisen. Israel kokee paluun omaan maahansa, elpymisen kansana, kääntymisen Jumalan puoleen ja tulee tunnustamaan Jeesuksen Herraksi. Tämän sisältöinen toivo ei saa johtaa meitä hyväksymään nykyisen Israelin poliittisia, taloudellisia ja sotilaallisia toimenpiteitä sellaisina Jumalan tekoina, joita ei saa arvostella. Uskomme, että tämänkin kansan kohdalla toteutuvat Jumalan suunnitelmat eikä niitä tee tyhjäksi ihmisten vääryys ja väkivalta. Siksi pyydämme kaikkia kristittyjä yhdessä uskollisesti jatkamaan esirukousta vanhojen kirkkorukoustemme mukaisesti: ”Muista myös omaisuuskansaasi Israelia” ja ”johda omaisuuskansaasi Israelia kääntymykseen”.

Antikristuksen ymmärrämme persoonaksi. Mutta antikristuksen henki on ollut vaikuttamassa koko kristillisen seurakunnan historian ajan. Antikristuksen ilmaantumista ovat monet historian tapahtumat ja henkilöt Raamatun ilmoituksen valossa ennakoineet. Lopputapahtumissa Antikristus ja hänelle annettu valta huipistaa koko pelastushistorian ajan jatkuneen taistelun oikean ja väärän kirkon välillä, ja se tulee olemaan mitä vaarallisin koettelemuksen aika Kristuksen todellisille seuraajille.

On tärkeää, että Kristuksen tulemukseen liittyvistä yksityiskohtaisista tapahtumista opetettaessa pitäydytään siihen, mitä Raamatun mukaan voidaan varmasti päätellä. Näiden tapahtumien pohtimisesta ei saa tulla seurakunnan opetuksen keskeinen teema.

Raamattu opettaa useissa kohdin selvästi, että Kristuksen omat temmataan hänen tulemuksessaan häntä vastaan. Kristikunnassa on syntynyt, sikäli kuin tiedämme, vasta 1800-luvun alussa käsitys, jossa uskovien ylöstempaaminen irrotetaan erilliseksi tapahtumaksi ennen koettelemusten aikaa. Tämä muuttaa ratkaisevalla tavalla käsitystämme evankeliumista, eikä sitä siksi voida hyväksyä eikä suositella. Tämän tulkinnan mukaiseen julistukseen liitetään usein myös vaatimus sellaisesta kristityn korkeamman tason elämästä, joka tekee uskonvanhurskauden riittämättömäksi ja on ollut omiaan synnyttämään uskovissa ahdistusta ja orjallista pelkoa. Se johtaa myös helposti virheelliseen käsitykseen armonajan luonteesta sekä uskon ja epäuskon välisestä rajasta.

Raamatun niukka ilmoitus tuhannen vuoden ajanjaksosta, johon perustuu käsitys ns. tuhatvuotisesta valtakunnasta, on lopunajallinen asia, joka ei vaikuta pelastuksen osallisuuteen tässä ajassa. Asiasta on esiintynyt kirkkomme herätysliikkeiden keskuudessa erilaisia näkemyksiä.

Augsburgin tunnustuksen 16. ja 17. kohdan mukaan emme pidä oikeina minkäänlaisia poliittisia tai uskonnollisia tuhatvuotisen valtakunnan nimellä kulkevia utopioita, jolloin uskovat pyrkivät toteuttamaan Jumalan valtakunnan tulemisen ihmisponnistuksin, kehityksenä tai voimakeinoin. Yksikään ihminen tai ihmisryhmä ei voi ryhtyä julistamaan tai toteuttamaan Jumalan ehdotonta ja salattua valtaa yli sen, mitä on kirjoitettu. Maallisia tai yhteiskunnallisia ja kirkollisia järjestyksiä ei saa kumota minkään hengen nimissä. Emme myöskään hyväksy sellaisia näkemyksiä, joissa uskovia kehotetaan pakenemaan lopunajan tullessa maailmasta ja näin kieltäytymään kaikesta yhteiskunnallisesta vastuusta.

Uskomme, että Herra luo uudet taivaat ja uuden maan ja uudistaa langenneen luomakuntansa ja lopulta pelastaa seurakuntansa iankaikkiseen elämään, mutta epäuskoiset joutuvat ikuiseen kadotukseen.

 

29.12.1987

Matti Väisänen
Suomen Ev.lut. Kansanlähetys

Teuvo Huhtinen
Suomen Rukoilevaisen Kansan Yhdistys

Pekka Jokiranta
Ev.lut. Lähetysyhdistys Kylväjä

Reijo Arkkila
Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys

Timo Junkkaala
Suomen Ev.lut. Opiskelija- ja Koululaislähetys

Raimo Mäkelä
Suomen Raamattuopiston Säätiö

Per-Olof Malk
Sanansaattajat